tiistai 4. heinäkuuta 2017

Treenimotivaation kadottamisen pelko

Toim. huom. tämä postaus on hyvin pitkälti suodattamatonta ajatusten virtaa, joka vain piti saada päästä ulos. Antakee anteeksi.

Minä en ole luontainen liikkuja. Sohva ja mukavuudenhalu ovat mulle tutumpia elementtejä. Syy on yksinkertaisesti se, että meillä kotona se liikkuminen ei koskaan ole ollut tavallaan arvo itsessään. Minun äitini on kotoisin maatalosta, jossa työ oli fyysistä ja siihen osallistuivat lapsetkin. Kun hän aikuistui ja muutti omilleen, sai minut ja alkoi elää omaa elämäänsä ympäristö ja työt olivat täysin erilaiset. Koska liikunnallisuus oli ollut osa kotitöitä eikä erikseen opittu tapa, ympäristön ja elämäntilanteen muuttuminen olisi edellyttänyt liikuntaharrastuksen opettelua osaksi erilaista elämää. Parikymppisellä työssäkäyvällä yksinhuoltajaäidillä on muutama muukin asia omaksuttavana, tämän tiedän myös omakohtaisesta kokemuksesta.

Minulla ei koskaan lapsuudessa ollut mitään pidempiaikaista harrastusta. Ratsastus oli sellainen jota kai harrastin eniten mutta sitäkin satunnaisesti. Toisinaan pitkiä aikoja säännöllisesti ja sitten oli pidempiä taukoja etten käynyt talleilla ollenkaan. Silloinkin siis kaikkea liikunnallista leimasi kausiluontoisuus ja kun sellainen fyysinen tekeminen ei ollut tuttua ja opittua niin painetta omien harrastusten jatkamiseen ei kotoa tullut. (Yhtään syyllistämättä äiti, tiedän että luet tämän.)

Uskon, että liikkuminen kuten moni muukin asia elämässä on opittu tapa. Lapsuudessa liikunnallisuuteen tottuneet ihmiset ovat herkemmin liikkuvia aikuisuudessakin. Näin väitän ja varmaan tästä löytyisi tutkimustietoakin jos jaksaisi etsiä. Miksipä aivoja ei voisi opettaa tavoittelemaan hyvän olon hormoniannostaan liikunnasta siinä missä ne voi opettaa tavoittelemaan sitä sokerista?


Real- leivästä paistetut kuutiot olivat mukavaa vaihtelua lounaan hiilariosuudeksi.


Minulle kaikki liikkuminen on siis nykypäivänäkin yhä päätöksen takana. Joka ikinen kerta joudun tekemään sen päätöksen, että lähden lenkille, tartun painoihin, menen uimaan jne. Minulle se ei ole itsestäänselvä osa elämää. Kohta puolen vuoden ajan olen onnistunut niitä päätöksiä tekemään säännöllisesti eikä niitä liikkumattomia viikkoja ole kertynyt montaakaan. Nyt elelen juuri Fitverstaan Summer Shape 2017- ohjelmapaketin puoliväliä, joka tarkoittaa lepoviikkoa.

Summer Shape on ollut minulle rankinta treeniä mitä olen ikinä tehnyt. Tätä edelsi Bridal Bootcamp, josta sain ihan mahtavat pohjat. Sen aikana rakensin itselleni lihasta ja pohjakuntoa, jota ilman tämän kesäkunto- haasteen vastaanottaminen ei olisi ollut mahdollista. Pyrin täydellisyyteen ja yritän ympätä treenejä liikaakiin meidän varsin kiireiseen lapsiperhearkeen. Minulla on kuitenkin monta muutakin harrastusta (nyt niitä on! :D) enkä halua tehdä kuntoilusta koko elämää vaan toivoisin onnistuvani siinä, että teen siitä pysyvän osan sitä.

Huomaan olevani levoton ja huolissani. Pelkään, että mukavuudenhaluni ja vanhat tiukassa istuvat tapani ottavat yliotteen ja treenaaminen jää. Ensin kerran, sitten toisen ja kohta huomaankin maanneeni sohvalla jo viikkoja. Pelkään, että kadotan poltteen tehdä sen päätöksen treenata. Jos joudun jättämään yhden treenin välistä (vaikka hyvästä syystäkin) niin alan epäilemään itseäni heti.

Ruokapuoli on pysynyt hienosti otteessa ja nyt olen uskaltautunut jo tekemään pieniä poikkeamiakin ilman että on tullut huoli siitä, että palaan vanhoihin huonoihin ruokailutottumuksiin. Olen uskaltanut vieraiden käydessä ottaa jäätelöä ja olen silti voinut olla varma siitä, että muut ruoat syödään kuten pitääkin. Ruokailujen suhteen siis uusi käyttäytymismalli on selvästi syntymässä? Mättämisestä tulee helposti ihan fyysinen huono olo ja paremman ruoan syöminen palkitsee tasaisella hyvällä ololla. Ulottuuko tämä joskus treenaamiseenkin? Onko nämä epäilykset vain merkki siitä, että tämä lepoviikko tosiaan tuli tarpeeseen? Entäs jos lepoviikko passivoi entisestään ja treenimotivaatio katoaa? 


Smoothie on välipalojen kuningas, sanon minä.


Treenaaminen ei rehellisyyden nimissä ole minulle se mieluisin tapa käyttää aikaa mutta joka kerta sen jälkeen on kyllä aikamoinen voittaja-fiilis. Tulosten katseleminen peilistä ja toistokertojen lisääntyminen ovat toki mieluisia nekin ja ilman niitä ei sen treenipäätöksen tekeminen onnistuisikaan pidemmän päälle.

Onko nämä ajatukset muille tuttuja vai ajattelenko tätä(kin) asiaa liikaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...