keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Ruokailuryhmän uusi ilme

Meillä on Sotkasta ostettu kuuden hengen ruokailuryhmä, joka on kolme vuotta vanha. Ostettiin se silloin, kun muutettiin tähän nykyiseen kotiin ja remontoitiin tämä oman näköiseksi. Ryhmä on muutoin valkoinen mutta kansilevy on pähkinänvärinen ja tuolien pehmusteet ruskeat. Ilmeisestikään en silloin tuntenut ruskeaa väriä kohtaan samanlaista antipatiaa kuin nykypäivänä tai sitten kaikki silloin pintoihin ja sisustukseen valittu ruskea ja lämminsävyinen on syypää siihen etten enää mielelläni sitä katselisi. Paskempi homma siinä mielessä, että meillä on jumankaut valittu seinämaalitkin lämpimän sävyisiksi ja kämpän ylimaalaaminen ei juuri nyt sovi kalenteriin. Pienistä puroista syntyy kuitenkin suuri virta tai jotain muuta yhtä syvällistä.

Viime perjantaina lähdettiin pienten kanssa Kärkkäisen Sikapäiville uhmaamaan omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Ostoslistassa oli mm. ostaa miehelle lehdestä bongatut hyvännäköiset kengät kympillä. Sold out. Sisustuspuolelta halusin lehdestä niinikään bongatut somat lyhdyt, parissakin koossa. Kaput. Konetiskitabletteja sentään saatiin vaikka en tiedä sitten olivatko ne niin järisyttävän halpoja. Ostettiin ku muutkin! Normaali ihminen olisi ostanut tarjouksessa olleita Brunbergin pusuja laatikollisen ja lähtenyt kotiin lohtusyömään ja päivittämään mielipahansa ohimenneistä tarjouksista Facebookiin mutta me pistettiin kuitenkin melkein satanen palamaan, impulsiivisiä ja superjänniä tyyppejä kun ollaan!

Mukaan tarttui ystävältä saatu tärppi Kamikin loskareista, jotka olivat yli puolet halvemmat kuin normaalihinnalla. Sikälimikäli tulee samanlainen talvi kuin viime vuonna, niin näille tulee enemmän käyttöä kuin kovien pakkasten kengille. Toivoisiko tässä nyt sitten, että tuli heitettyä kolmekymppiä hukkaan vai mitensemeni? Loskareiden lisäksi ostin ohi listan keltaraitaisia paperipillejä, koska rakastan kaikkea raitaista ja erityisesti keltaraitaista. Ja pillejä. Lapsetkin tykkää. Sensijaan servettejä en ostanut yhtään pakettia vaikka niitä silmät kiiluen kyllä katselin. Minulla siis on ongelma sen(kin) asian tiimoilta mutta onneksi en ole asian kanssa yksin vaan esimerkiksi niinkin normaali(lta vaikuttava) ihminen kuin NauravaNappi- blogin Laura jakaa tämän fiksaation kanssani. 

Aivan kreisiksi heittäydyttiin kangasosaston vieressä. Kyllä, luit oikein - vieressä. Sisään elastaanin kyllästämään maailmaan en astunut tällä kertaa ollenkaan, koska meidän kotia ja mun kangaskasoja silmäilemällä voi nopsaan tulla siihen päätelmään, että elastaanimaailmassa on vierailtu aivan riittävästi yhden ihmiselämän ajaksi. Jos ei kahdenkin. Siinä riemunkirjavien kangaspinkkojen vieressä on nimittäin rullatolokulla dc-fixiä! Se on lyhyesti sanottuna kontaktimuovia, jolla voi päällystää vaikkapa ruman ruokapöydän kannen. Halleluja!

Jälkeenpäin huomasin, että Bauhausista olisi saanut kaksi rullaa siinä missä Kärkkäiseltä yhden mutta koska meidän matkamme dc-fixin kanssa vasta alkoi niin vastaisuudessa sitten isompiin tarpeisiin kehitellään Oulun reissu, johon itseensä upotetaan satasia ja voidaan sitten tyytyväisenä myhäillä kuinka tuli säästöä kun ostettiin pöydänpäällystysmuovit halvalla. Pettämätöntä logiikkaa on se! Sivuraiteilta takaisin aiheeseen: ostettiin kaksi rullaa 67,5cm leveää mattavalkoista. Ostotilanne sinänsä oli hauska (minusta hauska, miehestä vittumainen), kun keksin tämän loistoaatteen päällystää pöytä sillä sekunnilla kun rullatelineet näin. Metallimies tykkää harkita asioita tarkkaan ja suunnitella huolellisesti mutta olen huomannut siinäkin tavassa toimia jokusen aukon tai oikeastaan yhden ison. Huolella suunniteltu ja tarkkaan harkittu on monesti kokonaan tekemättä ;) Puspuskultaäläsuutu. Sain siinä itsepintaisesti jankuttamalla tahtoni läpi ja projektiin päätettiin ryhtyä heti viikonlopun aikana.

Pöytä puhdistettiin huolellisesti ja lasten mentyä lauantaina nukkumaan ryhdyttiin hommiin. Vähän jännitti ollaanko sitä enää tällä viikolla kihloissa mutta hyvin kävi! Minä olen se tyyppi, jonka kanssa kenenkää ei ikinä pitäisi joutua tekemään mitään yhdessä. Ei ole kyse siitä, että valittaisiin paras tapa tehdä asiat vaan automaattisesti voidaan olettaa että mun tapa tehdä on se paras tapa. Säästytään siltä valintaprosessilta siinä mukavasti. Tavoistani poiketen pinnistin ja olin osallistuvinani pohdintaan siitä tehdäänkö päällystys pitkittäissaumamenetelmällä vai poikittaissaumatyyliin. Pitkittäissauman puolesta puhui yksi sauma mutta vastaan se, että se olisi vaikea saada tehtyä suoraan. Poikittaissaumoja olisi pitänyt tehdä useampia vaikkakin ne olisi ehkä ollut helpompi toteuttaa. Vasta kun projekti oli valmis ymmärrettiin miten se sauma olisi alunalkaenkin pitänyt tehdä. Siitä lisää tuonnempana.

Pöytälevyssä oli jos jotain iskemäjälkeä ja kulumaa, jotka nekin menivät nyt piiloon.


Koska molemmat ollaan juntteja ja amiksia, niin auton lasien tummentaminen kalvolla on tuttua hommaa kummallekin. Itse useimmiten olen työnjohdollisissa tehtävissä toiminut mutta jokusen lasin olen omin pikku kätösinkin tummentanut päin persettä. Tämä tietoisku ei liity tähän asiaan millään tavalla, sillä dc-fixaus ei muistuta auton lasien kalvottamista pätkääkään. Tai ilmakuplien osalta muistuttaa paljonkin. Samallalailla viivottimella koitettiin vedellä pinta tasaiseksi ja itsepintaisimmat kuplat puhkaistiin nuppineulalla.

Pöytä päällystettiin siis kahdella pitkällä dc-fix-suikaleella pitkittäissuunnassa. Epätoivoisesti yritettiin saada jälkimmäinen suikale kulkemaan ensimmäisen reunaa pitkin niin etteivät ne menisi päällekkäin kuin aavistuksen. Eihän siitä tullut helvettiäkään ja niinpä pitkän sauman toisessa päässä muovisuikaleet kulkivat jo melkein sentin verran päällekkäin. Tässä tulee se kohta, joka olisi pitänyt tajuta jo aiemmin: reunat saavatkin mennä reilusti päällekkäin, koska se helpottaa päällystämistä ihan pirusti ja jälkeenpäin eron voi tasoittaa leikkaamalla superhyperterävällä veitsellä päällimäisestä kerroksesta ohuen suikaleen pois. Alempaan muoviin jäävä liimapinta lähtee ärtsyllä puhdistusaineella pois, minä käytin Sartek- nimistä peruspesuainetta, jonka ph on 13 eli tosi emäksistä tavaraa on. Raakana sitä tippa mikrokuituliinaan ja hinkutihinkuti niin että sormet turtuu. Hyvä tulee :)

Tulos on ensikertalaisten tekemäksi hyvä. Pöydän kulmat ja sauma vaativat eniten kirosanoja ja jokunen ilmakuplakin jäi mutta ei mitään minkä kanssa en voisi ensi kesään elää. Silloin nimittäin on autojakin maalannut parempi puoliskoni luvannut hioa ja maalata pöydän aivan ruiskuvehkein valkoiseksi. Koko talvi aikaa suunnitella hänellä! ;)

En tosin tiedä kestääkö tämä ratkaisu sinne asti. Muutaman päivän kokemuksella yksi iso miinuspuoli dc-fixissä on. Se näyttää imaisevan itseensä värit suhteellisen rivakasti. Meidän sormiruokailevan vauvapoikasen porkkanatikut jättivät pöydän pään oranssisen sävyiseksi ja Pikkusiskon vesimeloniaddiktio jätti hänen paikkansa kohdalle punaisen sävyn. Myöskin kahvikupista roiskahtanut kahviläikkä jätti jäljen vaikkei se ehtinyt olla pöydän pinnassa kuin ehkä kymmenen minuuttia. Siistin ihmisen materiaali siis on tai ainakin tekee ihmisestä sellaisen. Meidän se osa perheestä, nimiä mainitsematta, jolle pikkutarkka siisteys ei ole niin sydämenasia on kunnostautunut mukavasti pöydän pyyhkimisessä ruokailun päätteeksi.

Keittiön ilme raikastui valkoisesta pöydästä ihanasti! Niin ihanasti, että kangashyllyssä odottaneet Ellokselta tilatut verhot pääsivät vihdoin toimittamaan niille varattua virkaa. Ei suinkaan ikkunaan vaan tuolien päälle! Leikkasin verhosta sopivan kokoiset palaset, Metallimies käsitteli ne likaa- ja kosteuttahylkivällä suihkeella ja sitten paukuteltiin niittipyssyllä ne kiinni. Naurettavan heleppo homma, jota on silti pitänyt lykätä kuukausitolkulla. Ikilikaiset ruskeat kankaat peittyivät uusien alle ja nyt jännätään kuinka monta viikkoa menee, että nämä näyttää samalta kuin entiset :D 

 

Kuvista huomaattekin, että tuolien päälliset mätsäävät kivasti keittiön verhoihin. Tämä kyseinen kuosi meni mulla niin ihon alle, että sitä on meillä nyt kolmessa värissä. Keltaisena lastenhuoneen ikkunassa.




Pieniä sisustusliikkuja olen intounut tässä ehkä noin viimeisen vuoden aikana tekemään ja se on mulle ihan uusi alue. Aika pitkään olin se, joka oli tyytyväinen niin kauan kuin kotoa löytyi kaikki tarvittava mutta asioiden yhteensopivuudella tai tyylikysymyksillä en juurikaan itseäni rasittanut. Nyt nekin asiat ovat alkaneet kiinnostamaan ja ehkä se oma sisustustyylikin löytymään. Isojakin epäkohtia meidän kodissa vielä on kuten kuvissa näkyvä hirvittävässä kunnossa oleva parketti mutta toistaiseksi ei ole resursseja tehdä sille mitään. Pienin muutoksin teen kotia enemmän nykyistä minääni miellyttäväksi ja siihen asti tyydytään Metallimiehen kanssa kinastelemaan suunnittelemaan, mitä lattialle tehdään kun sen aika on.

Ei tämä ole mun unelmieni ruokailuryhmä todellakaan mutta tämänhetkisiin tarpeisiin ja meidän pienehkön ruokailutilan huomioon ottaen aivan kelpo peli. 

Mitä tykkäätte, kirkastuiko keittiön ilme? :)
Oletko sinä käyttänyt dc-fixiä mihinkään?

tiistai 29. syyskuuta 2015

Kymmenen vuotta sitten viimeksi ja nyt taas!

Tiedättekö ne ihmiset, jotka ovat vaikka tanssineet lapsesta asti aivan vain harrastuksena? Ensin jossain satubaletissa, sitten nykytanssissa, teini-iässä ja aikuisuudessa kaikkia tyylilajeja sekoitellen. Tai se tyyppi, jolla on ollut oma koira ennenkuin on osannut ajaa pyörällä. Joka nykyään on kuin Cesar Millan, täysin kotonaan koirien kanssa ja kaikki koirat tuntuvat pitävän hänestä. Oma koirasikin, joka normaalisti reuhkaa valkuaiset vilkkuen ja antaa piutpaut käskyillesi, on tuon tyypin edessä kuin sulaa vahaa. Entäs se tyttö, rinnakkaisluokalta, joka parin vuoden ratsastustuntien jälkeen sai oman hevosen. Ei mitään vanhaa raviraakkia (olisin ottanut senkin riemusta kiljuen, niistä oli nääs kokemusta eniten!) vaan maitokahvinvärisen kaunottaren, jolla oli harja leikattu tasamittaan ja sen päässä oleva tähtikin oli millilleen symmetrinen.

Minulla ei ole ollut harrastusta, joka olisi kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Olen aina tykännyt piirtää ja maalata. Joskus kävin kansalaisopistossa piirtämiskurssilla. Yhden kauden, jos sitäkään. Olen toisinaan innostunut liikunnasta ja käynyt jumpissa. Hetken. Tanssia olen aina halunnut mutta en ole saanut rohkeutta tehdä siitä harrastusta. Kerran kävin satubaletissa. Kun oli aika sulokkaasti hypähdellä salin nurkasta nurkkaan ja ymmärsin olevani ainoa kiusallisen pitkä ja kömpelö, se jonka hypähtelystä oli sulokkuus kaukana, jätin homman siihen. Tanhussa kävin kerran (kyllä, luit oikein. Kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantanhuja ja sukurutsaa. Toiseen check!) mutta tympäännyin, kun siellä ei kertaakaan saanut laittaa käsiä lanteille kuten Justiinalla Pekka ja Puupäässä. Olin nähnyt näin tanhussa tehtävän.

Eläimistä olen pitänyt aina, häiritsevyyteen asti. Uskon, että meidän naapurit ovat saattaneet kokea hieman häiritsevänä sen pikku-Sonjan, joka päivittäin pyrki kylään leikkimään perheen koiran kanssa. En tiennyt asunnon ihmisasukkien nimiä enkä ollut niistä kiinnostunutkaan, sillä minulle he olivat Popin isä ja äiti. Popi oli kultainen noutaja. Kun lähdin pimpottelemaan heidän ovikelloaan, sanoin äidilleni meneväni Popille kylään. En tiedä saiko pariskunta koskaan lapsia tai halusivatkokaan he niitä enää minun jatkuvien vierailujeni jälkeen.

Harmaja
Kaupungilla kulkiessani jututin aivan polvenkorkuisesta asti kaikki koirat. Tutut ja tuntemattomat. Luin pienen kotipaikkakuntani kirjaston kaikki koirakirjat ja minusta tuli varsin etevä tunnistamaan koirarotuja. Tiesin, missä taloissa asuu koiria ja rohkeasti menin oville koputtelemaan ja kysymään saisinko viedä koiran kävelylle. Uskomatonta kyllä, jotkut antoivat minun viedä koiransa ulos. Olin ikionnellinen, kun joku tuttu toi koiran meille hoitoon. Viimein vuosien renkutuksen jälkeen, meille otettiin koira. Siitä ehkä lisää joskus toiste. 

Hevosiinkin hurahdin. Ratsastustunnit olivat kalliita ja pääsin niille harvoin. Niinpä kolusin kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) tallit, joissa saattoi tehdä tallitöitä ratsastusta vastaan tai muuten vain hoitaa hevosia. Eräässä pienessä yksityistallissa oli kolme ravuria, joita kävin hoitamassa aika monta vuotta. Pienessä ulkotarhassa ratsastelin ilman satulaa suomenhevosorilla, jonka löysin sukupostista. Kärrylenkeille ja rekiretkillekin pääsin mukaan toisinaan. Onnessani aivan :) Sitten ratsastelin kaverin hevosia ja muutamaan otteeseen vuokrasinkin hevosia talleilta. 

Teini-iässä alkoikin sitten kiinnostaa kaikki muu. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi varmasti ollut fiksumpaa pysyä siellä tallilla värkkäämässä niiden nelijalkaisten kanssa. Väliaikaisen paluun talleille tein 2004 tai 2005, kun kulkeuduin sinne silloisen poikaystävän siskon mukana. Kun Isosisko ilmoitti tulostaan kesällä 2006 jäivät hevostelut tyystin. Vielä pari vuotta sitten ajattelin etten enää uskaltaisikaan hevosten lähellä olla, saati mennä selkään asti mutta polleista innostunut esikoistyttäreni sai kipinän kytemään vuosikymmenenkin jälkeen..

Kesällä tyttö pääsi tallille kun mummunsa sinne vei ja arvatenkaan hän ei siihen tyytynyt vaan intti koska pääsee uudelleen. Googlettelin vihdoin hieman paikallista tallitarjontaa ja päädyin soittamaan Pikkumetsän ratsutilalle, Ylivieskan Vähäkankaalle. Siellä vaikutti olevan sopivia poneja useampiakin ja tallin omistaja Mervi valitsi Isosiskon ratsastettavaksi Gotlannin russponin, Vilman.




Pesunkestävä heppatyttöni sai harjata ratsunsa ja auttaa varusteidenkin pukemisen kanssa. Rohkeasti neito hyppäsi suloisen ponin selkään ja jaksoi tosi hienosti keskittyä koko puolituntisen (mutta en usko että yhtään pidempään olisi jaksanut). Vilma oli rauhallinen ratsastettava mutta ei päästänyt ratsastajaansa helpolla ja Isosisko joutuikin korvat höröllä kuuntelemaan ohjeita, jotta poni toimisi toivotulla tavalla. Melkoisen innokkaasti tyttö onkin hautautunut heppakirjoihinsa opiskelemaan ratsastuksesta lisää. Aiemmin lukemiseen tosi vastahankaisesti suhtautunut tyttö saattaa viettää pitkiäkin toveja hevosopuksia lukien. Tykkään! :)

Niinhän siinä kävi, että nähdessäni tyttöseni ratsastavan ja päästessäni hevosia taputtelemaan, oli se omakin ratsastustunti varattava. Viime perjantaina kiipesin kymmenen vuoden tauon jälkeen ratsaille ja voi kuinka mukavaa se olikaan! Heilautin koko 180- senttisen varteni latvialaisen ponin Harmajan selkään, joka laittoikin minut tekemään töitä aivan hiki hatussa. Mervi sanoi Harmajan olevan kuin kuntopyörä ja sitä se totisesti oli! :D Mitään en saanut ilmaiseksi mutta, kun tunnin lopuksi sain uljaan ratsuni laukkaamaan koko kentän pitkän sivun, tuuletinkin railakkaasti. Minulla oli tunnilta toiveena virkistää muistia perusasioiden osalta ja tekisi varmasti hyvää keskittyä vielä ainakin toinenkin tunti samaan asiaan, sen verran hakusassa oli perusjutut. Tulevana perjantaina vie tieni tallille taas ja silloin otan mukaan ystäväni.

Jos joku siellä kuvittelee ettei ratsastaessa tarvitse muuta kuin istua ja nautiskella kyydistä niin olet kyllä väärässä! Minulla kipeytyi sellaisia lihaksia joiden olemassaolosta en ollut nykypäivänä tiennytkään ja erityisesti keskivartalon lihaksille ratsastus on mainiota treeniä. Tiedä vaikka tämä olisi oikeinkin positiivinen asia painonpudotushaastettani ajatellen ja raskaudenjälkeinen pömppövatsa saisi kyytiä! Mainittavan arvoinen asia on myös se, että keskittyessäni niinkin yksinkertaiseen toimenpiteeseen kuin hevosen kääntämiseen (toinen käsi antaa pidätteen ja toinen tukee, toinen jalka antaa pohjeapua ja toiselle nojataan paino. Kaikki tämä tulisi tapahtua pienenpienin liikkein, oikea-aikaisesti ja vakuuttavasti) en ajatellut kertaakaan kotitöitä. Silloin on pakko elää hetkessä ja keskittyä juuri siihen mitä tekee. Se, jos mikä lataa akkuja!

Hikinen ja onnellinen rakkaan lapsuudenharrastuksensa uudelleenlöytänyt minä.
Suosittelen harrastusta lämpimästi kaikille ja jos Ylivieskassa (tai lähialueella) vaikutat, niin Pikkumetsän ratsutallilla on oikeinkin mukavat pollet ja ratsastuksenopekin saa multa suositukset :) Ratsastuskenttä sai juuri uudet pohjat ja ratsastellessa saa ihastella maaseudun kauniita maisemia (jos ehtii kaikelta puurtamiselta ;)). Talliympäristö on rauhallinen ja talli uusi. Jokaiselle löytyy varmasti sopiva ratsu, kun valikoimaa on shetlanninponista suomenhevoseen. Eikä ole mikään maksettu mainos tämä, suosittelenpa vain hyvää tallia jos sellainen on hakusalla. 

Ihanaa, että löydettiin tytön kanssa tällainen yhteinen harrastus ja päästään viettämään laatuaikaa yhdessä! Viime perjantaina juteltiin piiiiitkään hevosista, kun menin sanomaan hyvät yöt. Huomaan jopa saavani hieman ihailua osakseni, kun jokunen hevosfakta on menneisyydestä tarttunut matkaan ja kun uskalsin laukatakin ;) Minusta on harmi ettei mikään harrastus ole pysynyt elämän kuohuissa mukana mutta jospa ratsastus jäisi nyt osaksi elämää.

Mitä sinä olet harrastanut lapsena? Onko harrastus vieläkin osa elämääsi?





torstai 24. syyskuuta 2015

Pikkuveli 7kk







Seitsemästoista päivä kuluvaa kuuta meidän pieni poika täytti jo seitsemän kuukautta. Kuukauden verran ollaan siis maisteltu kiinteää sapuskaa sormiruokaillen, josta kirjoitin tarkemmin täällä. Huimaa kehitystä on tapahtunut liikkumisenkin saralla ja pikkuisen reviiri senkun laajenee. Tietynlainen rytmittömyys tahdistaa (tai on tahdistamatta) päiviä edelleenkin. Meillä on täällä kotona kuitenkin aivan erilainen pikkumies kuin seitsemän kuukautta sitten.

Mikäs niitä lapsiperheen päiviä rytmittäisi ellei ruokailut ja uni. Rytmittävät silloinkin vaikka eivät toistu samaan aikaan joka päivä. "Lapsi elää rutiineista" on tuttu lause ja tottahan se tietysti on. Meillä menee monta päivää pipariksi, jos jostain syystä tulee muutoksia totuttuun ja useimmiten pyritään viimeiseen asti pitämään siitä kiinni, että ruoka-ajat ja nukkumaanmenot tapahtuvat samaan aikaan joka päivä. Olen tässä reilun puolen vuoden aikana oppinut, että vaikka itse sidon rutiinit kelloon, niin vauva ei. Meni yli kolmekymmentävuotta ja kolme lasta tajuta, että vauva ei osaa kelloa. Pikku räkänokalla on aivan oma kello, jonka mukaan hän elää. Vaippapöksyn rytmi ei ole sellainen, jota voi seurata kelloa katsomalla. 

Pikkusiskon kello sattui hänen vauvavuotensa aikana menemään hyvin yksiin meidän aikuisten aikakäsityksen kanssa. Hän heräsi aina samaan aikaan, söi parin tunnin välein ja nukkui päiväunensa aina säntillisesti samaan aikaan kuin edellisinäkin päivinä. Pikkusiskon kello ei hevillä lähtenyt edistämään eikä vastaavasti alkanut jätättämäänkään. Pikkuveljen kello on erilainen. Se on herkkä kaikenlaisille muutoksille eikä aikuinen löydä siitä logiikkaa vaikka kuinka välillä luuleekin päässeensä siitä selville. 

Meidän pieni mies herää silloin kun uni loppuu, oli kello mitä tahansa. Hän valvoo niin pitkään kuin jaksaa, oli kello mitä tahansa. Hän syö kun on nälkä, oli kello mitä tahansa. Hän ei syö, jos ei ole nälkä vaikka äidin mielestä pitäisi jo olla kovakin nälkä. Jos hän ei saa syödä rauhassa, hän ei syö, vaikka olisi kuinka nälkäinen. Jos jokin häiritsee pikkuisen unia, hän herää vaikka olisi kuinka syvässä unessa. Vaikka vauva olisi valvonut neljä tuntia, touhunnut kovasti ja syönyt hyvin, hän ei siltikään välttämättä nuku kuin puoli tuntia. Joskus hän nukahtaa automatkalla kaukaloon ja vetelee siinä sikeitä keskellä meteliä tuntitolkulla vaikka olisi juuri nukkunut hyvät unet. 

Paras palvelus, jonka tällaisen "vaativan" vauvan vanhempi voi itselleen tehdä on elää tässä hetkessä. Unohtaa mennyt ja olla välittämättä tulevasta. Älä katso kelloa, älä suunnittele, älä oleta. Toistan: älä oleta mitään.

"Vauva nukkui huonosti viime yönä ja valvoi äsken pitkään. Nyt hän varmaan nukkuu pitkät unet."

Väärin!

Vauva on omasta mielestään saattanut nukkua aivan hyvin. Se, että sinä olet vanhempana väsynyt ei tarkoita sitä, että vauva olisi. Puoli tuntia unta voi riittää aivan mainiosti ja taas jaksaa. Minä olen oppinut, että hetkessä eläminen on yksi vaikeimmista asioista. Minulle. Sinulle se saattaa olla ajatus kaalikääryleiden syömisestä tai legginssien pitämisestä tunikan kanssa. Olla olemassa vain tätä hetkeä varten, olla suunnittelematta seuraavaan hetkeen, vertaamatta nykyistä menneeseen. Huh! 

Meidän poika on nukkumisensa puolesta ollut se vauva, joka oppaissa on se seuraava lause. 

"Vastasyntyneet nukkuvat suurimman osan päivästä, noin 20h vuorokaudessa. "Vauvat ovat kuitenkin pienestä pitäen yksilöitä ja heidän välillään voi nukkumisessa olla suuriakin eroja.

"Puolivuotias nukkuu keskimäärin 14 tuntia vuorokaudessa. Lasten unentarpeessa on kuitenkin eroja."

Lyhyesti voisi sanoa, että meillä joko nukutaan enemmän tai vähemmän. Ja tosiasiahan on sekin, että Pikkuveli nukkuu kuitenkin aivan hyvin verrattuna moneen muuhun vauvaan. Onnellinen olen siitä, että vaikka yöllä tarvitsee heräillä niin useimpina öinä ei jatkuvasti ja unia jatketaan syömisen jälkeen. Yleensä öisin poika syö kaksi tai kolme kertaa. Elämää helpottaa ihan älyttömästi se, että hän nukkuu perhepedissä meidän vanhempien kanssa. En itse edes muista öisiä herätyksiä mutta jotain voin päätellä siitä kummalla puolella minua vauva herätessä on ja kumpi tissi on täydempi :D Päiväsaikaan unia on joko kahdet tai kolmet, kestoltaan puolesta tunnista tuntiin, joskus tosi harvoin vauva nukkuu pidempiä unia. 

Vaikeaa on se, että monesti ne puolen tunnin tirsat eivät vauvaa virkistä kuin hetkeksi ja sitten oleminen on yhtä kitinää. Haasteita tuo myös se, jos vauva herää toisilta uniltaan kolmen maissa. Silloin iltapuuhiin, jotka alkavat kello seitsemän, on liian monta tuntia, jotta hän jaksaisi valvoa mutta yhdet unet lisää pahimmillaan saattavat siirtää yöunille menoa parilla tunnilla, joka taas sotkee seuraavaa päivää. On vaikeaa. Toisinaan tuota pitkää valvomista helpottaa se, että ottaa pojan manducan kyytiin ja antaa torkahtaa hetkeksi. 

Mitä? Minäkö muka huono nukkumaan?
Ruoka pojalle maistuu. Nestemäinen ja kiinteä. Vähän sellaista malttamattomuutta on erityisesti sen nestemäisemmän eli äidinmaidon nauttimisen kanssa havaittu, mutta kiinteää sapuskaa nautitaan pitkään ja hartaasti. Rinnalla pisimmät pätkät tulee unille mennessä mutta muutoin se on pikaruokailua. Olen yrittänyt opettaa vauvaa syömään sylissä istuma-asennosta, jolloin ympärilleen näkisi paremmin mutta toistaiseksi ei menestystä siinä. Ruokapöydässä sensijaan hän viihtyy hyvin ja porkkanatikku toimittaa ravinnon ohella montaa muutakin virkaa. Sille voi jutella, sitä voi tiputella lattialle ja sitten katsoa kun joku sen noukkii ylös, sitä voi nostella korkealle ilmaan ja katsoa ihailevasti (vrt. Leijonakuningas, kun Rafiki nostaa vastasyntyneen uuden hallitsijan Jylhäkallion kärjessä ilmaan), sen voi lismata pöydän pintaan tai vaikka puristella mössöksi nyrkin sisälle.

Porkkanan lisäksi Pikkuveli on päässyt maistamaan bataattia, vesimelonia, avokadoa banaania, tuorekurkkua, riisiä, sipulia, kukkakaalta, perunaa, makaroonia, kaurapuuroa, leipää (tummaa ja vaaleaa), mangoa, päärynää, mansikkaa, naudanjauhelihaa, kananmunaa (mureketaikinassa sekä makaroonissa) ja lohta. Lusikka on kädessä puuroa syödessä ja kun sen täyttää valmiiksi tosi kiinteään olomuotoon keitetyllä puurolla, vauva vie sen itse suuhun ja imeskelee puuron lusikasta. Nopealla tahdilla lisäsimme ruokailuhetkiä alun yhdestä maistelukerrasta ja nyt pienimmäinen liittyy meidän seuraan ruokailemaan aina kun on hereillä.
  
Täällä kerroin puolivuotiskuulumisia ja tuolloin pyöreäposkinen poikani harjoitteli ryömimistä. Varsin sukkelasti hän otti taidon haltuunsa ja pian katse suuntautui ylöspäin etsien jotain mitä vasten voisi nousta ylemmäs. Ensin polvilleen, sitten seisomaan. Ylpeänä pojanpallukka seisoskelee milloin mitäkin vasten ja vajaa viikko sitten Pikkuveli oppi myös konttaamaan. Pää on kopsahtanut lattiaan melko monta kertaa, mutta kuten mun pappani ruukasi sanoa: siihen tulee entistä kovempi paikka. Kovapäisiä ovat kyllä nämä isotsiskotkin vaikka eivät noin aikaisin lähteneetkään liikkeelle :D

Muutamankin flunssan uhriksi pikkuinen on joutunut ja silloin on nukkuminen ollut (entistäkin) hankalampaa, kun nenä on ollut aivan tukossa. Kuumetta ei kuitenkaan onneksi ole ollut. Viime sunnuntaina jouduttiin tekemään vauvan kanssa ensimmäinen reissu päivystykseen, kun syksystä sekaisin oleva ampiainen pääsi ryömimään hyttysverkon alta vaunuihin ja pistämään nukkuvaa vauvaa poskeen. Säikähdyksellä onneksi selvittiin vaikka pisto tuli noin lähelle hengitysteitä. Vaarana silloin on joko hengitysteiden tai kielen turpoaminen niin, että tulee hengitysvaikeuksia. Kehotankin erityiseen varovaisuuteen näin syksyisin, kun kuhnurit on kuningattaren toimesta ajettu pesästä pois ja ne ovat tosi kiukkuisia. Minä en sunnuntain jälkeen ole uskaltautunut viemään vauvaa ulos nukkumaan, kun meidän pihassa on varmasti jossain ampiaispesä, niitä on tässä niin paljon.

Kuten mainitsin, poikasen yleisolemus on muuttunut tosi paljon. Hän viihtyy pitkiä aikoja lattialla kaikkea tutkiskellen ja on oikea hymypoika. Ehkä se johtuu siitäkin, että itse on jotenkuten sopeutunut tähän erilaisemman vauvan kanssa elämiseen ja jollainlailla jo osaa hyväksyä sen ettei hän nuku niin paljoa kuin Pikkusisko aikanaan. Pakko mainita, että kun tätä postausta aloitin kirjoittamaan toissapäivänä niin sankari veteli unta kupoliin kokonaiset kaksi tuntia.



Mittoja en tiedä, kun seuraava neuvola on vasta marraskuussa. Vaatteista on kuitenkin käytössä 74-80cm ja joistain itsetehdyistä menee vielä 68cm. Poika on pitkäselkäinen ja yläosa saakin olla kokoa isompi kuin alaosa. Seuraavaksi hän varmaan alkaakin venyä jaloistaan :) Tänään sovitin jo odotusaikana hamstraamaani toppahaalaria pojalle eikä se varmasti mene koko talvea. Raskausaikana kuvittelin, että nämä keskenään täyssisarukset olisivat sillämalliin samasta puusta että venyvät hitaaseen tahtiin. Väärässäpä olin :D

Minkälaisia yli puolivuotiaita teillä on? Mitä ajattelet: onko aikaisin liikkuva vauva helpompi vai haastavampi kuin myöhemmin liikkumaan oppiva? Mittailetteko te lapsianne kotosallakin vai maltatteko odottaa aina seuraavaan neuvolaan?

torstai 17. syyskuuta 2015

DIY vinovetoketjuhaalari (ohje kaavan kuositteluun ja ompeluun)


Torstai toivoa täynnä! Toivonkin siis, että tästä postauksesta olisi jollekulle apua vaikka näitä vinovetoketjuvaatteen ompelu- ja kuositteluohjeita on kuulemani mukaan jo useammassakin blogissa. Luvassa siis (välkyimmät jo arvasivat) tutoriaali siihen kuinka voit muuttaa haalarin kaavan vinovetoketjulliseksi ja kuinka sen ompelet. Sama ohje pätee esimerkiksi hupparin kaavaan :) Näillä opeilla olen esimerkiksi täällä näkyvän punaisen, Isosiskolle tehdyn hupparin kanssa toiminut.

Ennen kuin aloitetaan, haluan hetken jaaritella turhanpäiväisyyksiä. 

Pikkuveli tarvitsi (joo, kyllä aivan ehdottomasti tarve oli suuuurensuuri) vähän lämpimämmän jumpsuitin vaunuilua ja autoilua varten. Miksipä ei myös reppu- tai liinaulkoilua varten. Meillä on Popin windfleece- haalari mutta se on tuulenpitävyytensä takia helposti hiostava eikä meidän kuumakalle arvosta sellaista ominaisuutta sitten yhtään esimerkiksi kaukalossa. Joskus olisi tarvetta vain lämmittävälle lisäkerrokselle sisävaatteiden päälle eikä kauppojen fleecehaalarit miellytä silmää. Ja koska minä ite. 

Ajattelin ensin, että teen vuoritetun jumpsuitin, jossa päällikangas olisi joustocollegea tai joustofroteeta ja vuori trikoota. Säästyin vuorittamiselta, kun tämä iiiihanan pehmeäksi nukattu, vaaleanharmaameleerattu puuvillacollege osui käteen paikallisen Löytö-palan loppuunmyynnissä. 

Mutta aloitetaanpas! Kuvat ovat hävettävän huonot mutta sattuneesta syystä ei päiväsaikaan tässä sirkusteltassa juuri tule mahdollisuuksia ommella. Illalla on täydestä valaistuksesta huolimatta liian pimeää ja kuvat ovat sitten tällaisia. Pahoitteluni!

Ihan ensimmäiseksi valitse kaava. Minulla on tässä Nukkumatti koossa 74cm mutta esimerkiksi suosittu Villikko käy aivan yhtä hyvin. Varteenotettava vaihtoehto on myös Indian Elephant, jota olen itse käyttänyt paljon. Ota huomioon, että mikään edellämainituista kaavoista ei pidä sisällään huppua, joten se täytyy jäljentää jostain toisesta kaavasta. Kaavojen yhteensopivuuden varmistat sillätavalla, että mittaat pääntien sekä miehustakappaleesta että hupusta ja tasoitat eroavaisuudet lisäämällä/vähentämällä huppukappaleeseen. Senttikooltaan samankokoiset kaavat eivät kerro niiden yhteensopivuudesta mitään.

Piirrä valitsemastasi kaavasta kokonainen etukappale.


Mittaa olkasaumasta noin puoliväli ja merkkaa se. Vedä pitkällä viivottimella viiva tekemästäsi merkistä haalarin haaraan. Tässä on vetoketjuhalkion paikka.



 Jatka (itsestäsi katsoen) oikeanpuoleista pääntietä omaa silmääsi miellyttävällä tavalla juuri äsken piirtämääsi pystyviivaan.
 


Tässä sinisellä väritettynä on siis haalarisi yksi etukappaleista.


Nyt täytyy jäljentää. Itse vahvistin jäljennettävän kappaleen ääriviivat eri värillä, jotta jäljentäminen on helppoa ja havainnollistaakseni, mitä tulee jäljentää. Tämä kappale on se, mikä valmiissa haalarissa ei näy päällepäin kuin pikkuisen tuolta pääntien juuresta vasemmalta olalta vetoketjun ollessa kiinni. Alavara on hän nimeltään. Jäljentäessäsi merkkaa alavaraan pienellä hakkimerkillä jatkamasi pääntien kohta. Tarvitset merkkiä, kun ompelet haalaria kasaan




.Suosittelen merkitsemään kaavakappaleisiin mitkä reunat ovat osa vetoketjuhalkiota. Keskiedun merkkaamisestakaan tuskin on haittaa. Itseäni hämää kun kappaleita on monta, joten merkkaaminen helpottaa hahmottamistakin.
 

 

Tässä kaikki kolme etukappaletta. Voiton puolella ollaan kaavojen kanssa! :)

Mittaa paljonko jatkoit pääntien viivaa keskiedulta sivulle. Minulla tässä hippasen yli kuusi senttiä.


Mittaa saman verran hupun pääntieltä eteenpäin eli etureunan yli. Piirrä viiva ja voit muotoilla sitä hieman kaarevaksi samalla, jos haluat. Jatkettu reuna menee vastakkain sen keskiedulta sivullepäin jatkamasi etukappaleen reunan kanssa. Sitten piirrä hupun etureuna uusiksi. Tee kaunis, kaareva linja melko ylös hupun etureunaan mutta älä aivan ylös asti.  Hupun toinen etureuna on tavallinen. Kannattaa merkata kaavaan ylös kumpi reuna on kumpi. Minä olen ajatellut asian tässä omasta näkövinkkelistäni en vaatteen pitäjän.




Koska tein vaatteen, jonka alle on tarkoitus saada sisävaatekerta mahtumaan, avasin kaavakappaleita sekä pituus että leveyssuunnassa. Koska se ei ollut erityisen oleellista ohjeen kannalta, jätin sen pois. Mainitsen sen siksi, että tarkkasilmäisimmät teistä saattaa pistää merkille, että hihat ovat tavallista leveämmät ja että vasen olkasauma on pystysauman ompelunkin jälkeen leveämpi kuin vastaava sauma takakappaleella. Tasoitin sen eron sivistyneesti kiroilemalla ja saksilla. 

Leikkuujälkeä älköötten katsoko kovin tarkasti ollenkaan, sillä en totisesti merkitse saumanvaroja enkä leikkaa kuten koulussa opetettiin. Saumanvarat ovat epätasalevyisiä ja jälki nykivää. Sen eron tasoitan saumurin terällä ;)


Leikkuusuunnitelmaa tehdessäsi ota huomioon seuraavat asiat. Kaikkia kolmea etukappaletta tarvitset yhden jokaista. Takakappale leikataan taitteelta kuten yleensäkin. Huppukappaleita tulee tietysti olla kaksi mutta ole tarkkana siitä, että leikkaat toisen reunan (valmista haalaria ajatellen, itsestäsi katsoen oikean) pidemmäksi. Vasen reuna on se "tavallinen" hupun reuna. Haarakiila yksinkertaisena, hihoja tietysti kaksi. Jos haluat alavaran ja hupun vuoritettuna, leikkaa ne haluamastasi kankaasta. Kyllä te tiedätte :) 

Silitä tukikankaat vetoketjuhalkion reunoihin. Tukikangas tulee silittää myös alavaran vuorikankaaseen muutoin se menee ryttyyn ommellessa.


Kokoa huppu nyt tai jätä myöhemmäksi, päätös on sinun.


Kokoa alavara.


Ompele vasemmanpuoleinen etukappale ja alavara olalta alaspäintekemääsi hakkimerkkiin asti. Auki jäävä osa on vetoketjuhalkio. Voit tehdä poikittaistikkauksen ompelemasi sauman alaosaan, ikäänkuin varmistukseksi. Voit ommella sen myös siinä vaiheessa, kun vetoketju on jo kiinnitetty. Välttämätön se ei kuitenkaan ole.



 Näin.

Harsi vetoketju vasemman etukappaleen ja alavaran väliin ja oikean etukappaleen viistoon reunaan. Tarkista, että kuviot kohdistuvat, jos ompelet kuosillisesta kankaasta. Ompele vetoketju ompelukoneella. Trust me on this, harsiminen vie korkeintaan viisi minuuttia mutta tulos on varmasti parempi (varsinkin, jos on kohdistettavaa).


Ompele haarakiila paikoilleen ja päällitikkaa vetoketjuhalkio, jos haluat.


Jos et koonnut huppua jo aiemmin, tee se nyt. Sitten ompele huppu miehustaan. Minä halusin huppusauman piiloon ja siksi ompelin sauman sisään kanttauspuuhista ylijääneen resorikaitaleen. Sitten käänsin kaitaleen pääntiesauman yli ja tikkasin ompelukoneen suoralla ompeleella kiinni. Minä tykkään, että näinkin yksinkertaisella tempulla saa vaatteesta kertaheitolla siistimmän :)


Ompele hihat pyöriöille. Minä ompelin resorit eri tavalla kuin normaalisti teen. Yleensä ompelen ne renkaana muuten valmiiseen haalariin, mutta koska tämä on tavallaan ulkovaate, halusin tehdä eri tavalla. Ennen kuin ompelin sivusaumat, neulasin hiharesorikaitaleen hihansuuhun kiinni oikeat puolet vastakkain ja ompelin. Sitten taitoin resorin kaksinkerroin niin, että äsken syntynyt sauma jäi resorikaitaleen alle, ja tikkasin kaksoisneulalla oikealta puolelta siten, että toinen neula kulki resorin päällä ja toinen ommeljuovassa, eli miehustakankaan puolella aivan resorin reunan vieressä. Harmi etten tullut ottaneeksi kuvaa tästä vaiheesta. Minusta tämä tyyli on parempi ulkovaatteeseen ja erityisplussaa siitä, että hihasaumasta tulee siistimpi myös sisältäpäin.


Viimeiseksi ompele sivusaumat ja haarasauma (sekä resorit, jos ompelet ne renkaana). 

Voilá!





Haalarin alle sopii hyvin vaikkapa tämä setti. Bodyn kaavana on Ottobren Kisuliinin ja Sausage dogin fuusio omalla twistillä. Alaosa on Kisuliinista, yläosa makkarakoirasta mutta nepparit olen siirtänyt olalle. Kangas on arvontavoittona saatu Susihukka raitasukka- trikoo. Hihat Ainolasta ostettua Koot.fi:n Katin suunnittelemaa mu-va raitatrikoota, jonka nimeä en kertakaikkiaan muista. Siitä on aiemmin valmistunut täällä oleva mekko itselleni, joka lyhentyi kuvien ottamisen jälkeen polvimittaiseksi ja sai kuminauhan helmaansa pussimaisuutta tuomaan. 

Housujen kaava on Ottobren Streaky Legs, joita olen lahkeista vielä kaventanut. Taskut on siis housujen etukappaleella. Vaihtelua tai sitten vahinko, väliäkö tuolla ;) Onneksi taskut ovat tuollaiset pienet, niin sopivat etukappaleellekin hyvin. Sekin saattoi olla tarkoituksella tehty juttu tai sitten ei. Housujen kangas on Löytö-Palan palalaarista sukellettua unemanpehmeää farkunnäköistä joustocollegea. Siitä tein ensin nämä nallepyllypöksyt.



Sanottehan te ihanat lukijat, jos ohje on tavallisella järjenjuoksulla varustetun ihmisen vaikea ymmärtää? Vika ei nimittäin totisesti ole silloin lukijassa vaan ohjeen tekijässä. Jostain syystä ajattelen asiat aina kauhean hankalasti ja ehkä siksikin toisten ohjeistaminen (niin paljon kuin siitä tykkään ;D) tuntuu välillä typerältä, kun useimmiten sen joku osaa neuvoa helpommalla tavalla. 

Vassokuu!

Ps. Tällä samalla tyylillä voit tietysti muokata vaikka hupparin kaavaa. Näin olen toiminut esimerkiksi täällä näkyvän punaisen, Isosiskolle tehdyn hupparin kanssa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...