torstai 27. elokuuta 2015

Tuu- tuu- tupakkarulla..

..onpa katkonaista unta sulla. Tiedättehän te sen hetken illasta, kun lapset nukkuvat ja saat tehdä jotain itseksesi tai yhdessä puolisosi kanssa? Kun huonokin päivä kääntyy plussalle, nukkuvia lapsia katsellessa. Minä en.

Pikkusiskolta vei Tuttipupu tutin tuossa keväällä. Ensin se kävi puraisemassa toista tuttia, jonka paikka oli nukkumaanmennessä toisessa kädessä. Meillä vanhemmilla oli sellainen sopimus kyseenomaisen, pörröisen mielikuvituksentuotteen kanssa, että se narskauttaa toisestakin äänenvaimentimesta palan pois pikimmiten. Noh, kävi niin että pistettiin äkäseen koodia pitkäkorvalle, että älä helvetissä tuu vielä napsimaan mitään, täällä on helvetti irti. Sillon luultiin, että on helvetti irti. Nykyään tiedetään kuinka kesyä settiä se vielä oli. 
Ensimmäisen tutin menetyksen jälkeen, jäljellejäänyt tutti nousi arvoon arvaamattomaan. Edesmennyttä tuttia muistellessa vääntyi pieni suu mutruun ja Tuttipupu ei ollut mikään miellyttävä tuttavuus. Nukkumaanmennessä kostui silmäkulma ja ääni väpättäen mietittiin, että toinen tutti puuttuu. Meni roskiin. Pupu kävi. Vaadittiin vähän kevyttä keskustelua, että neiti suostui jäämään nukkumatin huomaan ja silloin se tuntui että ei hevonperse tässä hommassa kestää-ää-ääää.


Päätettiin antaa tytölle vähän aikaa totutella muutokseen ja sillävälin käynnistettiin laajamittainen tuttivastainen propaganda. Hyvässä hengessä leikin lomassa rakenneltiin aasinsiltoja siihen, että kylläpä se Tuttipupu taas joku kerta loikkii meille kylään ja katsoo parhaimmaksi puraista toisestakin tutista palasen. Lapsen kauhistuneisiin silmiin iloisesti tillotellen päiviteltiin miten iso tyttö hän jo on ja Pikkuveli on meidän poppoosta ainoa, joka sitä tuttia tarvitsee. Pientä myöntyväisyyttäkin joskus saatiin.

Ja niinhän se tuttikerholaisten pahin painajainen - Tuttipupu, taas hyvän ajan päästä hyppeli apajille ja jyrsäisi sen toisenkin loppuunlussutetun tuttiparan roskiskuntoon. Pikkusiskon vastaanotto asialle oli yllättävän rauhallinen ja kypsästi tyttö totesi kapineen kuuluvan roskikseen. Itse sen sinne vei. Meidän pieni tirriäinen. 

Olisihan se pitänyt arvata ettei tämmöiset asiat mene helposti, varsinkaan silloin jos alkuun siltä näyttää. Tutin ryövääminen näytti meidän vanhempien silmiin olevan laukaiseva tekijä uhmaiälle ja siitä lähtien makkarissa onkin pistetty ranttaliksi. Vanhempien näkövinkkelistä väärässä makkarissa..

Siskoista pienempi on aina ollut tosi helppo nukutettava. Vauvana hän nukahti itsekseen pinnasänkyynsä ja myöhemminkin homma oli iltasadun jälkeen aika naps ja kops. Hyvää yötä sanottiin, iltapusut annettiin ja ei muutaku peittoa korviin ja iltarauhasta nautiskelemaan. Tämä oli aikaa ennen sitä viheliäistä jyrsijää, jonka kutsumista kylään olisin totisesti harkinnut hieman pidempään, jos olisin tiennyt mitä se visiitti tuo tullessaan.


Nukahtaminen sinänsä näyttää olevan helppoa. Siihen pisteeseen pääseminen ei. Käytännön pakosta taaperon laittaa nukkumaan Metallimies. Syystä että minua ja ryntäitä tarvitaan pienen miehen hulppeita vaateita täyttämään. Hän lukee iltasadun, pitkään ja hartaasti. Jotain kuulettavat juttelevankin, useimmiten pieni neiti nauraa heläyttelee isänsä jutuille ja voisi ajatella, että onpas leppoisaa. Onkin, siihen asti että tulisi aika jäädä nukkumaan. 

Kitinää, kätinää, suoranaista huutoa, ovesta kurkistelua, kikattelua kun tullaan laittamaan takaisin sänkyyn, halutaan äiti paikalle, äiti ei pääse paikalle, itketään sitä ettei äiti pääse paikalle vaikka häntä aivan ehdottomasti paikalle tarvittaisiin, halutaan vaihtaa vaippa, potalle, rasvaa pyllyyn joka mysteerisesti tuli kipeäksi juuri sillä hetkellä, juotavaa, toinen kirja, iltalaulu (äidin erikoinen, isi ei kuulemma osaa). Mikäpä siinä huudattaessa, jos sisaruskatraasta pienin ja huonounisin ei nukkuisi muutamien metrien päässä viereisessä makuuhuoneessa (jossa vielä makaa todennäköisesti myös allekirjoittanut ja suunnittelee miten risaiseksi elämänsä pistää joka ikinen ilta, kun lapset ovat oppineet nukkumaan).

Huudattaa ei voi, täytyy siis neuvotella. Harhauttaa. Toistaa.

"Muistatkos, kun sovittiin että luetaan yksi kirja ja nukkumaan? Näin tehtiin, nyt on uniaika."

"Shh, shh, älä kultapieni huuda, kun vauva nukkuu. Eihän haluta herättää vauvaa? Shhh, shhh, heiiiiiii, kuuntelepas! Mitäs hauskaa me huomenna tehtäis? Mietitäänpä."

"Ei oo mitään hätää, äiti on ihan tässä ulkopuolella. Katsopas, jätän ovenkin auki. Tällälailla. Näin ravolleen, kuulet äidin kyllä. Äiti on ihan tässä. Ei oo hätää. Nuku vaan niin jaksat huomenna."

Pikkutyranni varmaan tietää, että huutaminen on se sellainen konsti millä äiti ja isi heittää vaikka volttia. Kun on se vauva. Itsekseen nukahtaminen sanan kaikessa merkityksessä on historiaa. Huoneen ulkopuolella joutuu käköttämään juuri niin kauan, että pieni menijä on höyhensaarilla. Eihän se sinänsä pahalta kuulosta ja ymmärrän, että monessa perheessä se on ihan normaalitilanne ja käytäntö. Sellainen pieni homma vain, että nyt meitä on kaksi. Toinen nukuttaa toisen. Kuinkas mun käy sitten, kun Metallimies komennetaan takaisin töihin ja iltavuoroina täällä kökin koko lauman kanssa keskenäni? Kun pitäisi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Pitää kumpainenkin hiljaisena ettei herätä toista.

Mulla on se kolmaskin lapsi, jolle mielelläni soisin sen pienen hetken illalla kahdenkeskistä aikaa. Hän nukahtaa usein yksin, ilman iltapusuja. "Oliko kiva päivä?" ruukaan kysyä ja vaikka saan automaattivastauksen "Joo, ihan kiva." se on silti meidän tapa.


Pieni pojanpalleroinen sitten. Hän nukahtaa tissille. Minun viereen, meidän sänkyyn. Makaan siellä suljetun oven takana monesti vielä sittenkin, kun vauva jo nukkuu. Yksinkertaisesti siitä syystä, että jos Pikkusisko ei ole vielä nukahtanut, en uskalla lähteä ettei tyttö vielä onnistu huutamaan pienempäänsä hereille. Kun olen siinä vieressä niin pieni havahtuminen ei haittaa vaan poika tyyntyy takaisin uneen. Jos en ole, hän saattaa ehtiä herätä kokonaan ja täytyy aloittaa alusta. Kun tulee se hetki, että tiedän uhmailijan nukahtaneen ja vauvakin nukkuu sen verran sikeästi ettei säpsähtele, kun alan ninjamaisesti hivuttautua kohti exittiä niin menen kiireesti suihkuun. Voi olla, ettei muuhun ole aikaa, kun poika jo on havahtunut ja karjahtelee minua palaamaan. Joskus ehdin iltapalan ääreen. Joskus taas käy niin, että hän nukkuu tunteja ja syötän hänet nukkuvana, kun menen itse yöpuulle. Harvinaisia tapahtumia nuo jälkimmäiset ja yleensä ottavat paikkansa silloin, kun sitä on jo valmiiksi niin vittuuntunut ettei edes viitsi aloittaa mitään kivaa vaan odottaa elin otsassa, että joku huutaa.

Kaikista hauskinta tässä kaikessa on se, että nyt unestansa heräilee myös Pikkusisko. Joskus kuunnellaan sohvalla (jos sinne asti on selvitty), että kumpi siellä kätisee kenen täytyy lähteä. Minulla ei sinni riitä tyttölapsen kanssa ja isäntä ei toisaalta tahdo saada vauvaa rauhoitettua kuten minä. Useimpina öinä, mies on mennyt nukkumaan tyttärensä seuraksi taittopatjalle, kun niin on helpoin. 

Miksi en sitten mene nukkumaan, kun vauvakin menee? Siksi, että epätoivoisesti pidän kiinni siitä optiosta, että nyt saa pari tuntia itselleen. Tai yhdessä. 

Pakko myöntää, että ahdistaa.

Tämä ikäero tuntuu olevan juuri sellainen, että vauvan fyysiset ja psyykkiset myllistykset yhdistyvät hauskasti taaperon vastaaviin ja unethan ne siinä menee. Toivottavaa on, että Pikkusiskon uhma uniasioiden tiimoilta hellittäisi pian ja tutin poisottamisesta eskaloitunut iltaralli loppuisi. Jäljelle jäisi pienen miehen luotsaaminen sinne kävelytaitoon, joka kai olisi se fyysisten taitojen huipentuma alle kaksivuotiaalla.

PS: Postauksen kuvituksena Pikkusiskon tribuutti tuteille ja otoksia nukkuvasta vastasyntyneestä ikäänkuin muistutuksena, että nukkuu ne nämäkin joskus.

Vertaistukea ja vinkkejä, kiitos?

keskiviikko 26. elokuuta 2015

#blogisitarina eli mikä perkeleen Dobermami?

Sain haasteen kertoa Dobermami- blogin tarinan entiseltä opiskelukaveriltani Susannalta Leikkisät- blogista ja sitten vielä Kätsän käsistä- blogista. Koska tykkään kaivella menneitä niin haaste oli mieluinen :D Kiitos teille!

Ajattelin aiemmin, että bloggaajat ovat vähän sellaisia huomiota kaipaavia, omalla elämällään repostelevia, kaikin voimin kulisseja ylläpitäviä, muka-kiiltokuvaelämää eläviä ihmisiä. Koska minäkin tahdoin kiiltokuvaelämän ja huomiota, liityin joukkoon :D Alku oli vaikea. Jotenkin nolotti ihan helvetisti ja oli ihan feikki olo. Teki mieli aina postauksen päätteeksi pyytää anteeksi. Kuvat olivat karmeita, ylikäsiteltyjä eikä kuvausolosuhteiden miettiminen ennen kuvausta käynyt mielessäkään. 

Nimensä blogi on lainannut kahdelta A- luokan rodulta - dobermanneilta ja äideiltä! Minulla on ollut dobermanneja. Noita koiramaailman väärinymmärrettyjä nenäeläimiä, joiden kanssa arki ei taatusti ole tylsää. Samaistun dobbereihin, koen itsekin olevani hieman väärinymmärretty ja suotta parjattu raukka ;) Eeeeei vaan, ajattelen minussa olevan samaa reviiritietoisuutta, tietynlaista varautuneisuutta ja luonteen lujuutta kuin dobermanneissa. Yhtälailla kaipaan minuun sitoutunutta kumppania, olen ehdottoman uskollinen perheelleni ja ystävilleni, ja jos saan valita mielummin ampaisen liikkeelle kuin jään sohvaan venymään. Arvonimeni äitinä ansaitsi myös oman paikkansa blogin nimessä ja niin syntyi Dobermami.

Blogi sai pari lukijaa. Rohkenin jopa jakamaan postauksiani omassa Facebook- profiilissani. Sain kehuja, että kirjoitan hyvin ja teksti on hauskaa. Olin kokoajan tiukasti kärryillä siitä montako lukijaa blogilla on ja se onkin oikeastaan ainoa asia, joka ei ole blogin taipaleen varrella muuttunut. Huomaan uudet lukijat aina ja olen iloinen teistä jokaisesta. Kiitos, että seuraatte. 


Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Äidinkieli ei varsinaisesti ollut lempiaineitani koulussa mutta ainekirjoitukset olivat ehdottomasti koulun parasta antia. Minulle kirjoittaminen on mukavin ja vaivattomin itseilmaisun muoto. Olenkin monesti hämmästellyt sitä kuinka harvoin olen kirjoittamiseen turvautunut, kun on ollut vaikeaa. Se on loistava keino purkaa epämääräinen ajatusten möykky huomattavasti käsiteltävämpään muotoon. Blogi on viime aikoina toimittanut sitäkin virkaa, kun olen rohkaistunut kertomaan ajatuksistani enemmän. Olenkin saanut valtavan paljon kannustavia kommentteja teiltä ihanilta lukijoilta <3

Blogin aihepiirin rajaaminen on osoittautunut vaikeaksi. Ensin ajattelin, että tallennan blogiin tekemäni ompelutyöt ja lasten kuulumiset sekä kasvun ja kehityksen. Tiedän, että blogia lukee kauempana asuvia ystäviä ja sukulaisia, joista on mukava kuulla mitä lapsille kuuluu ja nähdä heistä kuvia. Alusta asti oli selvää, että lapset esiintyvät blogissa nimimerkkien turvin. Kuvistahan he toki ovat tuttujen tunnistettavissa mutta tietynlainen anonymiteetti kuitenkin. Kun Pikkuveli ilmoitti tulostaan, kirjoittelin raskaudesta

Leipominen on aina ollut lähellä sydäntäni. Joinakin aikoina olen leiponut enemmän ja joinakin vähemmän. Viime vuosina olen uskaltautunut hieman soveltamaankin ja kokeilemaan uusia asioita. Täytekakut ovat isotöisiä mutta ah niin palkitsevia leipoa. Täällä ja täällä on juttua ja kuvia leipomistani kakuista. Ruoanlaittokin on mukavaa, joskaan ei niin kivaa kuin leipominen ;)

Ajan kuluessa, on tuntunut luontevalta kirjoittaa muistakin asioista. Tavallinen perhe-elämä ja arjen haasteet sekä hauskuudet tallentuu blogiin, käsillä tekemisen lisäksi. Nyttemmin, kun raskausaikana syödyt suklaapatukat täytyy lanteilta sulattaa, blogiin tulee asiaa myös laihduttamisesta. Lifestyle- blogi on sinänsä vähän turhan mainstreamia mun makuuni mutta sen luonnehdinnan alle Dobermamin turinoinnit kuitenkin parhaiten sujahtaa. 


Suurin yksittäinen tapahtuma blogin olemassaoloaikana on varmasti ollut Pikkuveljen syntymä. Itselleni tärkeitä tapahtumia ovat myös tietysti kaikenlaiset perhejuhlat. Niihin postauksiin palaan itsekin mielelläni uudelleen. Merkkipaaluja blogille on ollut laajentuminen Bloggerin ulkopuolelle, kun loin sille omat Facebook- sivut ja Instagram- tilin. Seuraathan sinä blogia myös somekanavien kautta? Siellä on toisinaan jotain pientä extraa, mikä ei tänne päivity välttämättä ollenkaan. Dobermamin ensimmäisen arvonnan järjestin blogin yksivuotissyntymäpäivän kunniaksi. Se olikin suosittu häppeninki ja voin vinkata, että aivan pian on taas arvonnan aika, kannattaa jäädä linjoille seurailemaan :)

Dobermami- blogin ulkoasu kokee pieniä muutoksia melkein kokoajan. Kyllästyn itse helposti ja muita blogeja seuraamalla saa valtavasti uusia ideoita. Jonkunverran olen jo kehittynytkin ja uskallan tehdä jo muutakin kuin vaihtaa fonttia :D Aivan vastikään blogi sai uuden, simppelin bannerin ja someikonit, jotka latasin täältä.  

Blogi on kasvanut minuun kiinni ja palan aina halusta päästä kertomaan uusimmat kuulumiset miltä tahansa elämän osa-alueelta tänne. Vähän niinkuin parhaalle kaverille kertoisi, mutta ei aivan. Sairaimmat jutut jätän sen elävän elämän parhaan kaverin kuultavaksi ;) Kommentit ovat bloggaamisen suola (ja sokeri) ja niistä tulee aina tosi hyvä mieli. Olen saanut kannustavien kommenttien lisäksi hyviä neuvoja, vertaistukea, rakentavaa kritiikkiä ja kommentoijien kautta uutta luettavaa, kun olen klikkaillut tieni lukijoiden omiin blogeihin.

Valokuvaus on yksi monista mielenkiinnon kohteistani ja se on myös yksi niistä asioista, jotka yhdistävät minua ja Metallimiestä. Siinä missä minä räiskin kuvia, hän opiskelee asian, ja siinä sivussa innostaa minuakin hieman perehtymään asioihin sokkona louskuttamisen sijaan. Blogiin kuvat otetaan Nikon 3100D- järkkärillä tai minun iPhone vitosellani. Rakkaan avomieheni opastuksella olen oppinut käyttämään Lightroomia, jolla valokuvien perusmuokkaus onnistuu helposti. Itse ajattelen, että kuvien laatu on parantunut aikalailla blogin alkutaipaleeseen verraten mutta parantamisen varaa tietysti aina on. 

Ompelutaidot ovat kohentuneet aikalailla ja oma makukin on muuttunut melkoisesti sen suhteen minkälaisista kankaista ompelen. Kaikkea ompelemaani en enää ole postannut, sillä itsestäni tuntuu että kai se on lukijallekin puuduttavaa aina sitä samaa bodya ja housua katsoa vaikka eri kuosilla olisikin :D Toisaalta mulla on myös paljon muitakin kiinnostuksenkohteita, että se oma aika täytyy jakaa kaikkien itseä kiinostavien asioiden kesken. Koska blogi on tavallaan kaiken mua kiinnostavan keskiö, niin on luonnollista, että aihepiiri rajautuu (tai tässä tapauksessa ei rajaudu :D) sen mukaan.

Blogiin liittyen mulla ois paljon ideoita ja suunnitelmia ja aina harmittaa kuinka vähän aikaa tälle on. Aivan pian kaksi vuotta on blogilla ikää ja ihan niinkuin lasten kanssa (blogi on mun neljäs lapsi ;)) aika on mennyt kuin siivillä! Se, mikä alkoi vähän väkinäisenä ja nolona ja minkä uskoin olevan varsin nopsasti ohi menevä innostus onkin tullut tosi isoksi jutuksi minun elämässä. Ja hei, en mitenkään muistais edes kymmenesosaa niistä jutuista mitä olen blogiin näppärästi saanut tallennettua!

Blogin alkutaipaleen postaukset ja varsinkin ne kuvat, hävettää niin pirusti, että en ihan tarkoituksella halua niitä tänne nykypäivän postaukseen laittaa :D Kuvitus siis jotain aivan randomia tavaraa. Kuvat olen itse ottanut ja muokannut.


Blogi siis elää ja voi hyvin vaikka postaustahti välillä on ja on ollut aika verkkainen. Kun vain mulla olisi aikaa käytettävissä niin paljon kuin haluaisin, niin voisin kirjoitella vaikka joka päivä - ideat ei ainakaan loppuisi kesken :) Kiitos teille lukijoille seurastanne ja toivottavasti meillä on vielä pitkästi matkaa yhdessä edessäpäin. 

Haaste lähtee Elämää Majapellolla- , Fagerwear- , Riinun käsin- ja Onnenmuruja- blogeihin.

Ohjeet (jotka saa kopioida myös omaan blogiinsa), tulevat tässä.

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.
3. Haasta mukaan neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä.  #Blogisitarina-haasteen käynnisti: kototeko-blogi.

perjantai 21. elokuuta 2015

No NYT ne kesäbodyt!

Päätin jo, etten bloggaa näitä ollenkaan kun ei kerta tullut kesääkään. Vaan mokoma tuli vain auttamattomasti liian myöhään. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Pyörsin siis päätökseni ja tässäpä ne ovat. 

Kun nämä leikkelin, olin siinä uskossa ettei meillä ollu ollenkaan pojalle sopivia lyhythihaisia bodyja. Meillä on makkarissa niin tautisen kuuma ettei siellä voi haalarimallisessa yökkärissä nukkua, jos ulkona on yli +15 astetta lämmintä. Silloin kun nämä leikkasin, oli vielä toivoa siitäkin, että pääsevät kovaan käyttöön sitten kun ne helteet tulevat. Helteet antoivat odottaa ja jemmasta löysin puolenkymmentä lyhythihaista bodya.. Vaan tulipa tehtyä! :D


Verson Puodin Virta ja Jemma ovat aiemmin muuntautuneet minun vaatteiksi, joista toisen bloggasin täällä. Jämistä sain tehtyä vielä nämä. Kaavana näissä taitaa molemmissa olla joku vanhemman Ottobren kesänumeron lyhythihainen body, jonka nimeä en muista. Kanttien väriksi valitsin keltaisen, koska.. keltainen. Jotain pientä jippoa halusin ja toiseen bodyyn askartelin nappilistan ja toisiin tuollaiset mitkälie ovatkaan nimeltään, olkavahvikkeet? Jemma- bodyn kanttasin vielä tavanomaisesta poikkeavalla tyylillä ja taidanpa käyttää samaa konstia toistekin. 



Harmaa kangas on Viljamin Puodin pikkuylläristä saatua Vapaapäivä- trikoota, joka ässehti kangashyllyssä pitkään ennenkuin siihen tartuin. Jotenkin en oikein tästä innostunut mutta nyt tykkään paljon! Se on ihanan ohkaista ja superjoustavaa ja siksi tosi helppo pukea pukemista vihaavalle vauvalle päälle. Vähän harmittaa ettei ollut kankaan keltaiseen just mätsäävää resoria mutta välttää näinkin. Kaavana on Ottobren Blue rain josta katkaisin hihat. 

Samaan syssyyn änkeän ensimmäisen paitabodyni, josta on tullut minun lemppari. Puutarhapiilosta syntyi ihan ensimmäiseksi tällaista ja nyt jämistä tein paitabodyn Tinniina- blogin loistavalla ohjeella. Ensin mietin, voinko laittaa kukallista bodya pojalle mutta eipä tuo ole protestoinut :D Valkoinen trikoo on Rokserin pop-upista ostettua puuvillatrikoota. Mintut kantit olivat piste iin päälle. Ihan superherkku body :)


Sovituskuvia osasta on vilahtanut aiemmn täällä.

Iik, huomenna olisi ompeluaikaa <3

tiistai 18. elokuuta 2015

Puolivuotias Pikkuveli

Tänään meillä oli puolivuotis-neuvola. Kuukausittaiset neuvolakäynnit ovat nyt ohitse. Seuraavan kerran mennään näytille vasta 9kk iässä ja silloinkin olisi toivomuksena, että isä menisi. Kai ne haluaa varmistua, että isäkin tietää lapsesta jotain ;) Normaalisti meidän neuvolassa (muista en tiedä) olisi 8kk iässä lääkärineuvola mutta lääkäripulasta johtuen niitä aikoja saa vain ne, joilla on jotain erityistä. Koska Pikkuveli kasvaa hyvin eikä mitään sairauksia tai vastaava ole, niin meille ei aikaa varata. Hyvä niin. Normaalikäytäntö on myös, että 10 kk iässä on vasta tuo mainitsemani isäneuvola mutta nyt nuo kaksi on siis yhdistetty yhdeksi käynniksi siltä väliltä. Käy ja passaa, aina vähemmän muistettavaa minulle.


Osasin hieman jo arvella, että painoa on tällä kertaa tullut maltillisesti. Poika on niin kiinnostunut ympäristöstään ettei ruokailu tahdo kiinnostaa. Hän liikkuu myös enemmän ja näinollen kuluttaakin enemmän. Pituutta pojankossi oli sensijaan roivauttanut monta senttiä varteensa. Pää oli kasvanut hintsusti mutta veikkaan että viime kerralla tuli turhankin reilu mitta. Pikkuhiljaa saatiin lupa istuttaa, kun selkä suoreni hienosti istumaan laitettaessa. Sivuheijasteita ei päästy nyt näkemään, sillä Pikkuveli vierasti neuvolatätiä niin, että huone raikasi. Poika huusi jäykkänä kuin suolattu silli. Itse olen heijasteita testannut kotioloissa ja kerroin, että kyllä ne sieltä jo pikkuisen tulevat.

Kiinteistä tietysti juteltiin myös. Perunaa ja porkkanaa suositeltiin ensimmäiseksi ja hedelmää sain kehotuksen välttää. Se kun on niin makeaa. Saapa nähdä oppiiko se tuo meidän vauva koskaan syömään mitään suolaisen puolta, kun on puoli vuotta vedellyt makeaa tissimaitoa napaansa ;) Lusikkaan pitäisi totutella. Tuumasin, että omin sormin saa ruokansa syödä. Eipä tuo minun asiani ole valistaa, enkä kehtaisi vaikka olisikin. Millähän sitä oikein aloittaisi? Saa suositella!

Mitat ovat 6kk iässä seuraavanlaiset, sulkeissa edelliset:
Paino 8 730g (8 300g)
Pituus 69,8cm (67,1cm)
Pipo 44,8cm (44,4cm)

Vauva puuhaa jo ryömimistaitoja! Viikonloppuna, kun oltiin mummulassa niin Isosisko ja Metallimies näkivät, että Pikkuveli veti itseään liukkaalla parketilla vähän matkaa. Äsken, kun tämä mun läppäri oli houkuttimena, niin teki samoin. Tietotekniikka ja pojat.. Konttausasentoon hän nousee ja siinä nytkyttelee mutta ei vielä muuta. Blogin Instagram- tiliä seuraavat (nappula löytyy tuosta vasemmalta ylhäältä) ovatkin nähneet jokusen kuvan näistä puuhista. Pyöriipä nuo pikkukuvat tässä bloginkin puolella :) Sujuvasti tuntuu liikkuminen onnistuvan ilman varsinaista etenemistaitoakin ja onpas ollut vauvasta hauskaa vähän seikkailla. Äkkiä se katoaa näkyvistäkin! Tänään pieni seikkailija löytyi olohuoneen nojatuolin takaa myrtyneenä, kun oli ylös kurkotellessaan keikahtanut selälleen :D


Yöt Pikkuveli nukkuu pääsääntöisesti hyvin. Kaikista parhaiten kainalossa ja satunnaiset yölliset jumppatuokiot (kun on vaan pakko nytkäyttää vatsalleen ja vähän ehkä konttausasentoonkin ja kas, siinäpä sitä virkistyykin!) on minun helppo siitä kitkeä heti alkuunsa. Imetys on perhepedissä nukkuessa kaikista helpointa mutta nukkumismukavuus siitä kärsii, ei käy kieltäminen. Joskus teen niin, että kun menen itse nukkumaan, syötän vauvan ja siirrän hänet sivuvaunuunsa nukkumaan, josta sitten otan hänet takaisin viereen kun nälkä iskee. Tällä tavoin saan edes yhden pätkän nukkua leveästi.

Päivisin on (uskallanko sanoa) alkanut löytymään jotain, mitä voisi kutsua rytmiksi. Halleluja! Aamulla vauva herää seitsemän-kahdeksan maissa ja noin kolme tuntia myöhemmin hän on valmis ensimmäisille unilleen. Mikäli itse olen vielä sängyssä venymässä (pakkolomailevan miehen yöimettävän avovaimon etuoikeuksia ;)) niin Pikkuveli nukkuu vähintään niin pitkään kuin minäkin. Yksikseen päikkäreiden kestoksi on vakiintunut tunteroinen. Aamupäiväunien jälkeen poitsu jaksaa olla hereillä vähän pidempään, jopa neljän tunnin ajan. Sitten hän vetelee kauneusunia jälleen tunteroisen verran. Ja taas jaksaa! Yöunille pieni poikanen uuvahtaa seitsemän ja kahdeksan välillä. Alkuyöstä uni on usein tosi levotonta ja joudun pahimmillaan ravaamaan puolen tunnin välein syöttämässä poikaa takaisin uneen. Niinä iltoina, kun ei edes viitsi aloittaa mitään vaan jää odottamaan uudelleennukuttamisia, hän nukkuu sikeästi aamupuolelle yötä. Kuinkas muutenkaan.


Nyt, kun Pikkuveli on hoksannut kuinka pääsee liikkumaan niin hän viihtyy lattialla tosi hyvin. Sitterissä poika vääntelehtii ja hermostuu nopeasti. Mikä niissä tuotelapuissa noita vauvoja oikein kiehtoo?? Leluista hän etsii ensimmäisenä käsiinsä sen valkoisen lapun ja sitten antautuu keskusteluun sen kanssa. "Ööööööööööö-ööööö-ööö" hän sanoo, puristaa lapun nyrkkiinsä ja jyystää sitä hieman, vaihtaa kättä ja aloittaa alusta. Toisinaan poika kiekuu kimakasti, potkiskelee supermies-asennossa hetken ja syventyy tuotelappusen sielunelämään pitkiksikin ajoiksi. Onkohan niissä jotain vauvojen salakieltä? Meillä Pikkusiskokin tutki niitä ihastuksissaan eikä mitkään lelujen vastaavat tarkoituksella tehdyt lärpäkkeet kiinnostaneet puoliksikaan niin paljoa. Hassuja otuksia ovat he - vauvat.

Appiukon sanoin: mies se tulee räkänokastakin mutta ei tyhjännaurajasta. Pikkuveli ei totisesti ole mikään tyhjännauraja. Iloinen ja hymyileväinen toki mutta erityisesti uudet tilanteet ja uudet paikat saavat pojan tutkimaan ympäristöään kulmat kurtussa ja tarkistelemaan, että onhan se äiti varmasti lähellä. Hän siis vierastaa. On paremmin hitaastilämpiävää sorttia ja mielipahaa on joskus vaikea saada parannettua. Kun kerroin viiden kuukauden kuulumisia, sain eräältä lukijalta vinkin tutustua erityisherkkyyteen. Olen kertonut Isosiskolla olevan aistiyliherkkyyksiä ja saattaa hyvinkin olla, että Pikkuvelillä on jotain vastaavaa. Paljon yhtymäkohtia isomman isosiskonsa vauva-aikaan ainakin on muistunut mieleen. Aika näyttää. Hyödyllistä on kuitenkin tiedostaa asian mahdollisuus, jotta sen osaa ottaa huomioon. Aistiyliherkkyys käsittää niin paljon muutakin kuin pelkästään yliherkät aistit sellaisenaan.


En tiedä johtuuko Metallimiehen kotonaolosta, omasta sopeutumisesta vai vauvan tietynlaisesta rytmittymisestä mutta nyt arki tuntuu helpommalta. Yhä tunteja on vuorokaudessa liian vähän, sotkuja täällä kotona liikaa ja päivittäisten välttämättömyyksien ohella harvoin ehtii muuta. Lasten, erityisesti pienten lasten kanssa kaikki vie paljon aikaa. Siirtymät kestävät ikuisuuksia, ruokailu kokonaisuudessaan ruoan valmistamisesta, sen syömiseen ja jälkien siivoamiseen nielaisee leijonanosan päivästä ja ruokalevosta on aivan turha haaveksia. Kaverikin totesi että tietynlainen spontaanius puuttuu. On totta, että kovin impulsiivisia vetoja ei pienten kanssa edes kannata tehdä ellei halua maksaa siitä päivätolkulla kun palaillaan normaalirutiineihin.


Kaikki tietänevät lastenpsykiatri Jari Sinkkosen. Lainaan tähän loppuun häntä. Tämän olen yrittänyt pitää mielessäni. En halua, että tämä käsitetään väärin. En totisesti ole se lapsentahtisin äiti enkä tällä omaa kruunuani kiillottele. Tämä on tarkoitettu rohkaisuksi kaikille, jotka pelkäävät kadottavansa itsensä vauva-arkeen. Puoli vuotta on mennyt valtavan nopeasti. Vaikka joinakin päivinä on tuntunut että aika ei liiku, minä on kadoksissa jossain ja kaikki toistaa itseään, sama piiri pyörii päivästä toiseen eikä valmista tule koskaan. Se. Ei. Kestä. Ikuisesti. Nauti sen minkä pystyt, pienet hyvät hetket, se riittää. Sitten se sitaatti.

"Vauva-aika sujahtaa ohitse käsittämättömän nopeasti, se lasketaan kuukausissa. Vauvalle tuo aika on korvaamatonta. Vauva tarvitsee sinua juuri nyt."

Postauksen kuvista ensimmäinen on Metallimiehen käsialaa, muut omiani.

maanantai 17. elokuuta 2015

Imetyksen puolivälitavoite saavutettu!

Pikaisesti halusin tulla jakamaan riemuni. Kolmas imetystaipaleeni on nyt tavoittanut tärkeän merkkipaalun. Kuuden kuukauden täysimetys on saavutettu ja on aika ottaa kiinteä ravinto vauvapojan elämään. Ne aloitetaan vielä tämän viikon aikana, sormiruokaillen. Jipii, we made it! 

Minulle imetys on valtavan tärkeä asia. Se on käytännöllinen, laiskan ihmisen ratkaisu. En jaksaisi pullonpesurumbaa enkä varsinkaan oisin kivuta alakertaan maitoa hakemaan. Se on ruokaa mutta myös läheisyyttä, turvaa ja lohtua. Se on juuri minun vauvalleni räätälöityä ruokaa, joka muuttuu vauvani tarpeiden mukaan. Se on vastustuskykyä ja suojaa myös minua muunmuassa rintasyövältä. Se on tunneperäinen asia. Ennenkaikkea se on kuitenkin biologinen normi. Luonnollisin mahdollinen asia, joka on säästynyt elämän keinotekoisuudelta. Lähes jokainen äiti siihen pystyy niin halutessaan.


Imetystietoa jaetaan äideille hävettävän huonosti. Moni imetys päättyy tiedon puutteeseen. Äiti, joka päättää olla imettämättä vaikka on saanut kaiken mahdollisen tiedon ja ohjauksen, on tyytyväinen valintaansa. Hän ei syyllisty muiden imetyksestä eikä hänellä ole tarvetta kutsua imetystietoa jakavia fanaatikoiksi. Äiti, joka on joutunut tyytymään puutteelliseen ohjaukseen, jäänyt yksin imetysongelmiensa kanssa tai jopa ajautunut vaikeuksiin imetyksensä kanssa saatuaan vanhentunutta tietoa, on hän joka syylistyy ja ahdistuu muiden imetysonnistumisista. 

Suositus on, että täysimetys kestäisi vauvan ensimmäisten kuuden kuukauden ajan ja sen jälkeen kiinteiden ruokien ohella vähintään vuoden ikään saakka. Neuvola ei aina ohjeista näin vaikka tämä on THL:n virallinen kanta. WHO sen sijaan suosittaa jatkamaan imetystä kiinteän ruoan ohella vähintään kahden vuoden ikään asti.

Imetyksen tuki ry edistää, tukee ja suojelee imetystä ja imetysmyönteisiä asenteita. Yhdistyksen tarkoituksena on antaa vertaistukea imettäville äideille sekä jakaa tietoa imetyksestä.Yhdistyksellä on myös Facebook- ryhmä, jossa tukiäidit vastaavat imetystä koskeviin kysymyksiin. Heille saa tarvittaessa laittaa myös yksityisviestiä, jos omalla nimellään ryhmässä kysyminen tuntuu epämukavalta. Aivan loistava imetystiedon- lähde Facebookissa on myös iHmetys, joka on erään kätilön luoma sosiaalisen median imetysryhmä. Kolmas, mielettömän suosion saavuttanut imetystä edistävä, aivan loistavia tietokuvia jakava taho on Imetys - kolmen kauppa. Kolmen kaupan blogi löytyy täältä ja Facebook- sivut täältä.

Minulle kuuden kuukauden täysimetys oli selviö. Erityistilanteet tietysti olisin huomioinut ja päätökset tehty sitten sen mukaan mutta nyt kävi näin että homma luisti verrattain mutkattomasti. On täälläkin ollut tiheän imun kausia, rinnat rikki ja voimat loppu homman sitovuuden takia, mutta jaksoin koska minulla oli tietoa. Siinä yhdessä mainoksessakin sanotaan, että tieto tuo varmuutta. Se on totta.



Meidän imetys jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Toivottavasti päästään vuoden ikään ja ylikin. En oikeastaan ole ajatellut asiaa vielä tämän pidemmälle. Tämä oli tavoite, jonka päätin jo odotusaikana. Tästä seuraava on vuoden iässä ja silloin tarkastelen tilannetta uudelleen. Pikkusiskon kanssa päästiin imetyksessä 10kk ikään asti. Se oli minulle silloin riittävä saavutus, joskin jälkeenpäin olen ymmärtänyt miksi siihen tilanteeseen päädyttiin. Siitä lisää myöhemmin.


Tekstin kuvituksena on Metallimiehen tänään ottamat kuvat, jotka napsittiin sekä pikkuisen puolivuotispäivän että imetystaipaleemme välietapin kunniaksi. Suurkiitokset taas näistä ihanista talletetuista muistoista <3 Huomenna on Pikkuveljen puolivuotisneuvola ja siitä sekä muista kuulumisista kirjoittelen myöhemmin.

torstai 13. elokuuta 2015

Vinovetoketjuhupparit

Ompelemieni vaatteiden bloggaustahti ei juuri päätä huimaa. Vaikka tuntuu etten koskaan saa ommella niin silti valmista tulee tiheämpää tahtia kuin ehdin niitä tänne lisätä. Jotkut valmistuneet jättää suosiolla kuvaamatta. Aivan tuhat kertaa nähtyä perushuttua (yhtään sitä vähättelemättä) en jaksa aina lisätä, vaan jos ruuhkaa tuntuu olevan niin valitsen joukosta vain vähän erikoisemmat tai sellaiset joissa olen poistunut niin kovasti arvostamaltani mukavuusalueelta.


Nämä hupparit tein tytöille jo keväällä, mutta ovat olleet ahkerassa käytössä läpi kesän. Noshin violetista sydänneuloksesta surautin Ottobren Huntsmanilla Pikkusiskolle hupparin. Taskun jätin laiskuuttani pois. Huppu on aivan valtavan kokoinen ja epäilin jo, että olen vahingossa piirtänyt isomman koon. Oletteko te muut kaavalla tehneet laittaneet vastaavaa merkille?




Hupun vuori on Helka ja Hertta- nimistä trikoota. Sitä saa vaaleanpunaisena ja harmaana Neenuskalta. Vetoketjun ompeleminen oli tympiää puuhaa tuohon toiseen etukappaleeseen, kun ei ollut saumaa mihin sen olisi saanut väliin. Vaati hermoja raastavaa näpertelyä puuvillanauhan kanssa.. Huppari on ollut ahkerassa käytössä mutta minua on häirinnyt, että se on liian reilu Pikkusiskolle. Pitäisi muistaa, että varsinkin neuloksesta tehdessä saisi istuvuus olla napakampi kun se kuitenkin venähtää käytössä. Pientä muokkausta kaipaisi kaavakin.


Verson Puodin Ystävät yhdessä- velour sopii minusta tällaiseen takkiin. Sisävaatteisiin ei meidän kuumaveriselle tytölle voi velouria käyttää mutta ulkovaatteeseen se sopii hyvin. Materiaalina velour (kuin myös joustofrotee) on sileäpintaisia neuloksia paremmin värinsä säilyttävä eikä nukkaannu samallalailla.

Hupparin kaavoitin itse Ottobren Roundabout- paidan pohjalta. Hupun lainasin kuositeltavaksi muistaakseni Happy Trio hupparista. Taskuja en viitsinyt tehdä tähänkään mutta olisi pitänyt - kännykkä olisi tokalaisen hyvä saada matkaan. Ehkä sitä varten täytyisi tehdä joku ihan oma pussukka. Tämän hupparin kohdalla katkaisin alemman etukappaleen olkasaumaan asti, niin sain ommella vetoketjun sauman sisään. Mielestäni metalliketju oli ainoa oikea valinta :)


Vinovetoketjuvillitys leviää kuin kulovalkea ja toki minäkin omani halusin, kun tytöillekin tein. Minun hupparissa kaavana on Ottobren naisten lehdestä Kelopuu. Kaveri varoitteli, että kaava on oudonmallinen ja varsinkin olkasaumat on tosi pitkät. En uskonut ja sitten kaventelin raivopäissäni (mutka matkassa tietää automaattisesti vähintäänkin pientä hyvinvoinnin vaarantumista) puolivalmiista hupparista. Uskopa sää nyt siellä kun luet, että mittaile vähän sitä kaavaa ettei tarvi säätää ja purkaa :) 

Kaavaa pidensin, kuten pidennän kaikkia kaavoja aina ja ikuisesti, kun itselleni teen. Myöskin alemmaksi jäävää etukappaletta muokkasin siten, että sain vetoketjun sauman sisään. Taskut väkersin ja jälki on hävettävän huonoa. Kyllä siellä kännykkä pysyy, ajanee asiansa muksujen kanssa pihalla reuhatessa. Kankaana on Verson Puodin Taimia, ohkaista joustocollegea.


En jostain syystä kauheasti ole lämmennyt tälle takille, enkä aivan keksi miksi? Yksiväriselle vastaavalle olisi ainakin paljon enemmän käyttöä.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Pitää olla pikkusen pläski

Te varmaan siellä olette sankoin joukoin miettineet miten se Dobermamin dieetti/elämäntaparemontti/painonhallinta/fitmama- projekti etenee. Illat pitkät kynsiänne pureskellen unohtaneet omat ongelmanne ja mielessänne tsempanneet minua. Sielunne silmin nähneet kuinka pullea pullasorsa muuttuu aerodynaamisen solakaksi joutseneksi. Pakko tuottaa pettymys.

Selevä hommahan se on, että paksuja ihmisiä ei olisi, jos ihannepainossa pysyminen tai siihen pääseminen olisi jotenkin erityisen helppoa. Ettei se vaatisi ponnistuksia, itsekuria ja omien mukavuusrajojensa venyttelyä. Toisinaan se vain joillakin tuntuu onnistuvan helpommin kuin toisilla. Joskus se on kiinni luonteenlujuudesta, joskus taika löytyy sopivasta elämäntilanteesta ja joskus siihen päästään ihan vaan verellä, hiellä ja kyynelillä. Suomalaisella sisulla, saatana.


Oma tsemppaus parempiin elämäntapoihin alkoi aikalailla kuukausi sitten. Silloin päätin, että teen hommasta mahdollisiman julkista. Ajattelin, että en kehtaisi repsahdella kun olen toitottanut ylevän päämääräni tiettäväksi. Tässä kuukauden kuluessa olen oppinut, että repsahdus ei pelkää julkista häpeää :D Itseni yllätti (sen lisäksi etten kovin suurissa määrin tajunnut repsahduksiani hävetä) se, että pienen nolotuksen ohella minulle valkeni jotain. Löysin tästä savotasta mustan ja valkoisen lisäksi harmaan sävyjä. Tietynlaista armollisuutta, jota en kuitenkaan tyylilleni uskollisesti singuttanutkaan sopimaan itsepetoksen raameihin vaan säilytin kuitenkin tavoitteen kirkkaana mielessäni. 

Se, mitä tahdon sanoa on siis: en vielä pääse paukuttelemaan henkseleitä mielettömällä muutoksella, järkkymättömällä itsekurilla saati pudotetuilla kiloilla. Kiloja on viimepunnituksen mukaan pudonnut noin kaksi. Lenkkejä/treenejä kertyi viime viikolla pyöreän nollan verran ja muutokset keskivartalolla ovat sokerihötön vuoksi pääosin negatiiviseen suuntaan. Mutta periksi ei anneta!

Kuten sanottu, tavoitteena on elämäntapamuutokset. Se ei tapahdu hetkessä. Se vaatii sopeutumista. Se vaatii uuden opettelua. Kaikki me tiedetään, että uuden asian oppiminen vaatii toistoja. Toiset meistä vaativat toistoja enemmän ja sitten on vielä se joukko, joka opettelee saman asian kantapään kautta useita kertoja - ikäänkuin varmistuakseen, että kyseinen reitti todellakin on väärä. Olen pyrkinyt ehdottoman armolliseen asenteeseen itseäni kohtaan, pitäen mielessä että fuskaaminen ei kuitenkaan vie minua lähemmäs tavoitettani. Elämäntilanteeni on kaikkea muuta kuin tasainen ja mieleni kaikesta hormoonitoiminnasta kaukana seesteisestä ja kontrolloidusta. Se täytyy ottaa huomioon ja muistaa että keventämisen tarkoitus ei ole lisätä henkistäkään taakkaa.

Minulla on taipumus suorittaa. Suorittaa hampaat irvessä. Oli asia mikä tahansa. Palkitseehan se sekin mutta loppujenlopuksi tahtoisin että terveelliset elämäntavat olisivat kuin hengittäminen - tulisivat luonnostaan, suorittamatta. Eläisin terveellisesti siksi, että se tuo minulle hyvän olon, pystyvän ja terveen kropan ja iloisen mielen. Ei siksi, että haluan saada siitä tehtyä huippusuorituksen. Painonpudottamisen ja lihasmassan lisäämisen lisäksi, tämä remontti siis koskekoon myös henkisten ominaisuuksien parantamista. Armollisuus ja itselleen anteeksiantaminen ovat varsinkin minulle olleet aina vaikeita asioita. Nyt annan itselleni anteeksi ettei tästä tullutkaan heti kerralla huippusuoritusta ja menestystarinaa. Olen armollinen tekemiäni lipsumisia kohtaan, sillä tyhjäksi ne eivät tätä muutosta tee. Hidastaneet ovat tietysti mutta kiirekös tässä on? :)

Herkkuja on siis uponnut. Toisaalta ateriavälit ja syömämme varsinainen ruoka on silti ollut "sääntöjen" mukaista. Nyt olen ommellut enemmän, viettänyt laatuaikaa sekä Metallimiehen kanssa että parhaan ystäväni kanssa, ja pieni kohmelokin oli sunnuntaina parhaan ystävän kanssa vietetyn laatuajan seurauksena ;) Koen, että tarvitsin tuota repsahdusta ja nyt on mieli taas kirkkaampi, vähemmän suorittamis-moodissa ja treenien jatkaminen ja hieman tiukempaan ruokailurytmiin palaaminen tuntuu hyvältä. Vaa'alla käyn seuraavan kerran lauantai-aamuna ja näyttipä se mitä vain, plussaa eli miinusta, niin se kelpaa enkä siitä itseäni soimaa. Palkitsen itseni toki taputuksin ja peilikuvalle suoduin hymyin, jos se miinusta sattuisi kaikesta tästä paheellisesta elämästä huolimatta näyttämään.

Yläkertaan sellainen toive, että lenkillä olisi hauska käydä tänään, joten jos ei liikaa olisi vaadittu niin sateet voisi siirtää huomiselle tai vaikka ensi kesään, on sitä vettä tullut aivan riittämiin tälle kesää :)

Mukavaa loppuviikkoa teille ihanat lukijat! <3 

tiistai 11. elokuuta 2015

Metallimies vastaa!

Blogeissa on näkynyt viime aikoina mies-haaste, jossa bloggaajan puoliso vastaa kysymyksiin koskien bloggaajaa itseään. Vaikka verbaliikka ei olekaan rakkaan puolisoni vahvuuksia niin en voinut vastustaa tätä haastetta. Tunnistan itseni vastauksista :D

1. Jos tyttöystäväsi katsoo telkkaria, mikä siellä todennäköisesti pyörii?

-  Californication, Glee, Ensisilmäyksellä, Kolme miestä ja tyttö. (Oma kommentti: televisiosta ei varsinaisesti tule enää mitään katsottavaa mutta näitä seuraan Netflixistä.)

2. Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa?

-  Ei minkäänlaista kastiketta.

3. Mikä on hänen inhokkiruokansa?

-  Kana ja riisi. (Oma kommentti: Paistetut kanasuikaleet, keitetty riisi, kerma tai vastaava siellä seassa ja uuniin. Tätä on syöty niin paljon että nykyään syön mielummin vaikka varpaankynsiäni kuin tätä. Nämä kaksi ruoka-ainetta erikseen ovat ok mutta tällaisena yhdistelmänä ei sitten millään.)

4. Menette ulos illalliselle ja drinkeille, mitä hän tilaa?

- Kaljan. Ruoaksi naudanpihvin kouruperunoilla.

5. Mikä on hänen kengänkokonsa?

- 42.

6. Jos hän keräilisi jotakin, mitä se luultavasti olisi?

- Kangasta.

7. Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä?

- Tuorepuuroa.

8. Minkälaista musiikkia hän kuuntelee?

- Stam1naa!

9. Minkälaisista elokuvista hän pitää?

- Supersankarielokuvista.

10. Minkä väriset silmät hänellä on?

- Siniset.

 11. Kuka on hänen paras ystävänsä?

- lapsuudenystävä Paula.

 12. Asia mitä usein teet, josta hän ei pidä?

- Kynsien pureskelu.

 13. Missä hän on syntynyt?

- Kotkan keskussairaalassa.

 14. Jos leipoisit hänelle synttärikakun, millainen se olisi?

- Varmaan joku kermapäällysteinen kakku.

 15. Minkä parissa hän viettää mielellään monia tunteja?

- Ompelun ja Facebookin parissa :D
  
16. Mitä hän osaa erityisen hyvin?

- Maustaa uunilohen.

 17. Mikä on oudointa ruokaa, mistä hän pitää?

- Tuorepuuro.

 18. Mitä kolmea asiaa hän kantaa aina mukanaan?

-  Kännykkä, käsilaukku, avaimet.

 19. Mikä saa hänet ärsyyntymään?

- Saamattomuus.

 20. Entäs piristymään?

-  Ompeluaika.

 21. Ketä julkisuuden henkilöä hän ihailee?

-  Kai-Pekka Kangasmäkeä eli Kaikkaa. Mies on Stam1nan basisti.

 22. Millainen hän on tyttöystävänä?

- Positiivisella tavalla vaativa. Tylsän vastakohta. Hauska.

 24. Mikä on hänen uusin villityksensä?

- Hmm, uusin villityksensä.. mikä olis uusin. Ituhippeys! Siis luonnonkosmetiikka ja luontaistuotteet.

 25. Millainen on hänen kotilook?

- Jotku mukavat vaatteet päällä, ilman sukkia.

Minä tykkään, että Metallimies tietää ja muistaa minusta pieniä juttuja. Kuka tahansa tietää, että minulla on siniset silmät mutta ei kaikki tiedä että kuljen mieluiten joko kokonaan ilman sukkia tai villasukissa :D Drinksua mielummin otan kaljan (en olutta, vaan kaljan) ja haastavahkon luonteenlaatuni voi nähdä niinkin kauniisti kuin vastauksessa numero 22 on ilmaistu. Kiitos rakas <3

maanantai 10. elokuuta 2015

Viime aikoina valmistuneita ompeleita

Sainkin kun sainkin jotain aikaan, kun tytöt olivat mummulassa. Uusista arvontavoittokankaista en valitettavasti ehtinyt ommella mutta jotain valmiiksi leikottuja ja puolivalmiita kyllä sain pidettäväksi asti. 

Kiukkupyllyt olivat ensimmäinen kangasrakkauteni, kun löysin ompelemisen ilon noin kaksi vuotta sitten. Silloin se oli jo loppuunmyyty mutta eräältä ompeluryhmäläiseltä sain ostettua kangasta palasen. Kankaan väritys ei ole varsinkaan enää kovinkaan mieluinen mutta koska se oli kangasmaailmassa ensirakkauteni niin jotain siitä oli ommeltava. Halusin, että lopputulos on sellainen jota Pikkuvelikin voi aikanaan pitää ja niinpä siitä tuli Pertsa. Pertsa- peruspaita. Kaavana on ehkä Ottobren Meadow Green mutta ilmeisesti olen tätä aikojen saatossa muokannut niin ettei rypytysväljyyttä pääntiellä enää ole. Hihat kavensin tässä valmiista paidasta eli niihin se oli vielä jäänyt. Tai sitten kaava on joku muu, täysin mahdollista sekin :D Paidan koko on 86cm.


Haalari keltaisesta Jemmasta on tehty Indian Elephant kaavalla, kokona 74cm. Villikko on kiva kaava mutta siinä on tosi pitkät lahkeet ja hihat ja meillä haalarit jää aina ensimmäisenä pieniksi selkämitasta. Hulluutta käyttää kallista kangasta pitkiin hihoihin ja lahkeisiin, kun eivät ne koskaan pääse edes pieniksi käymään. Tässä kaavassa on suhteessa jopa hieman pidempi selkämitta kuin Villikossa. Huppua ei tässäkään ole ja lainailen sitä aina vähän mistä kaavasta sattuu ja muokkaan sopivaksi. Kangas on kaverilta ostettu ja harmaa raitaresori Noshilta. Vetoketjun siirsin tuollaseksi sivuketjuksi, joka loivasti kaartaa lahkeesta keskelle eteen.

Ottobren Fly Catcher- kaavaa olen käyttänyt kerran aiemmin. Täällä on siitä kuvia. Tykkäsin mallista ja nyt kaivoin sen esiin. Syksyä vasten tein pitkät hihat, joita piti hieman soveltaa. Kaverilta ostamani kangaspalanen uhkasi loppua kesken. Niinpä tuplahihoilta näyttävä ratkaisu on jatkettu R-collectionin vaaleanpunameleeratulla ohkaisella resorilla. Jipoksi tunikaan laitoin niskaan vale-pisarahalkion. Helmaan lisäsin vielä resorin, kun tiedän Isosiskon tykkäävän sellaisista paidoista. Lopputulos on melko hattarainen minttuine ja vaaleanpunaisine resoreineen mutta musta joustocollege etusivukappaleissa hieman tasoittaa imelää tunikaa. 

 


Itselleni tein Ainolasta ostetusta mustavalkoisesta joustocollegesta imetysmekon. Kikkailematon, simppeli mekko, johon on helppo yhdistellä. Imetysratkaisu on toteutettu perinteisellä vaakaluukulla, joka on käytössä todettu toimivimmaksi ratkaisuksi. Mekon pituus arvelutti ja tuumailtuani tulin siihen tulokseen, että lyhennän helmaa. Kuinka paljon, onkin asia erikeen. Sanokaapa te, mikä pituus mekolle olisi teidän mielestänne paras?




Vaaleanpunainen henkäyksenohut puuvillatrikoo on tädiltä saatu. Tämä on peräisin jostain yhdeksänkymmentäluvulta, joka on tunnetusti paras mahdollinen vuosikymmen. Ainakin paras mahdollinen vuosikymmen olla teini! Tämä neuletakki on valmistunut jo aiemmin mutta ämppään sen tähän samaan. Kaavana tähän liehuketakkiin käytiin ostosta vastaavaa, jonka sain äidiltäni, joka osti sen itselleen koska minä käskin :D Takki on ympäriinsä rullapäärmätty. Hihat ovat vajaamittaiset ja käännetty siten, että päärme on ikäänkuin nurinkurin. Eli miehusta ulospäin käänsin hihojen reunoja pari kertaa ja sitten ompelin hihojen sivusaumat. Käänteet ovat siis kiinni vain yhdestä kohtaa. Tykkään, että ratkaisu näyttää sopivan rennolta tällaiseen muhkuranpiilotustakkiin :)


Oltiin Pikkusiskon kanssa molemmat niin sopivasti samoihin väreihin pukeutuneina etten voinut vastustaa muutaman yhteiskuvan otattamista Metallimiehellä. Tuli söpöjä vaikka itse sanonkin :) 

 

torstai 6. elokuuta 2015

Onni potkaisi kerrankin!

Minulla kävi niin peikkomainen flaksi, että voitin Mutturalla- blogissa arvotun kangaspaketin. Se oli jo kertaalleen arvottu mutta voittaja ei ollut lunastanut voittoaan ja niinpä Mutturallan Annika oli arponut paketin uudelleen. Tuulettelin aikamoisesti, kun sain Annikalta viestin, että arpaonni oli minua kohdannut.

Kävi vielä niin ihanasti, että Annika laittoi pakettiin pikkuisen ekstraakin. Minulle tuli siis joulu, kun paketti eilen kotiutui. Sattuipa vielä niin, että sain eräältä ompeluryhmäläiseltäni ostaman kangaspalan ja Verson Puodista tilaamani kangaspalan samana päivänä. Niinpä eilisen plussametrit olivat sen verran mittavat että on aiheellista keskittyä nyt ostamisen sijasta tekemiseen. Esipesut kun malttaisi tehdä!



Paketti piti sisällään kahdeksan palaa Annikan suunnittelemia kankaita, monessa eri värissä. Kaikki kankaat, ihan jokaikinen, ovat minulle mieleisiä. Suunnitelmat surisevat päässä kuin mehiläispesässä ainakin! Palat ovat niin reiluja ettei rajoituksia sen puolesta juuri ole. Ihanaa <3


Sattuikin niin sopivasti, että pienempien mummu ja pappa halusivat tytöt yökylään ja sehän meille sopii! Tytöt ovat odottaneet kuin tulisilla hiilillä, että pääsevät mummulaan ja juuri tällä hetkellä Metallimies on yökyläilijöitä viemässä mummun ja papan hoiviin. Sanovat aina sieltä, että meidän uhmaikäinen on aina niin kiltti, oikea pikku enkeli. Niinpä lähtöhaleja antaessani sanoin Pikkusiskolle ettei ole mitään syytä olla liian kilttinä ;) Toinenkin mummu soitteli lapsia yökylään! Tytöthän kyllä menevät mutta tahtoo tämä kesäloma loppua kesken vaikka pitkä onkin ollut. Katsotaanpa saataisiinko järjestettyä :)


Pikkuveli ei tietenkään lähtenyt vielä yökyläilemään ja tällä hetkellä hän tuossa lattialla korjailee pienemmän isonsiskonsa punaista menopeliä. Mukavaa torstaipäivää teille lukijoillekin, minä pistän nyt pienen miehen nukkumaan ja käyn kiinni ompeleisiin :) 

PS: kyllä meillä muitakin vaatteita pidetään, tämä Lindexin tiikerihaalari on vain niin ihana.

PPS: innostuin eilen illalla näpelöimään blogin ulkoasua. Minulla on aikalailla peukalo keskellä kämmentä näissä hommissa ja siitä syystä blogi saattaa nyt näyttää omituiselta. Working on it! :D

keskiviikko 5. elokuuta 2015

5kk


Puolen vuoden rajapyykki lähestyy ja aivan pian meillä on täällä vauva, joka istuu meidän kanssa ruokapöydässä ja nassuttaa kiinteää evästä omin, pullein pikku-sormin. Uskon, että syömisestä tulee äidin ja pojan yhteinen lempparijuttu ;) Vielä muutaman viikon ajan kuitenkin keskitytään nestemäiseen evääseen eikä istumishommiakaan mietitä vaikka poika itse tuntuu olevan jo kovasti eri mieltä.

Täällä kirjoitin mitä kehitysvaiheita ja kuulumisia meidän pojanpullukalle kuului kolmen ja neljän kuukauden iässä. Vauva oppii uusia juttuja kokoajan mutta kehitys on niin vaivihkaista että ei niitä tahdo edes huomata tässä pyörityksessä. Yhtäkkiä sitä vain hoksaa, että hyvänen aika, tuonkin se jo osaa!

Nukkumisasia on ollut sellainen, joka on ollut tapetilla joka kerta, kun pojasta olen tänne kirjoitellut. On edelleen. Pikkuveli nukkuu miten lystää. Mitään ennustettavuutta touhussa ei ole. Sen verran muutosta on tapahtunut, että ne harvinaiset parin tunnen unet ovat jääneet pois kokonaan. Yleisimmin hän nukkuu kolmet reilun puolen tunnin- vajaan tunnin unet eikä juuri ole enää koitettu keksiä keinoja saada häntä nukkumaan sen pidempään. Valvepätkät ovat jotakin parin tunnin ja neljän tunnin väliltä. Tilaisuuden tullen hän sammahtelee autoon ja ottaa vartin tehounet, joka sotkee koko loppupäivän "rytmit" tyystin. Päivä alkaa seitsemän-kahdesan maissa ja loppuu samoihin aikoihin illalla. Öisin hän herää edelleenkin useamman kerran, kaksi tai kolme kertaa. Viime aikoina Pikkuveli on tehtaillut pieniä helmiä suuhunsa ja ne mokomat ovat vaatineet veronsa meidän molempien yöunista. Rotarokote väänteli masussa vajaan viikon verran ja sekin haittasi kauneusunia.

 


Hampaita on siis tehty ja kumpainenkin etualahammas on pitkällisen työn tuloksena saatu ikenistä läpi. Kaksi yhdellä iskulla voisi sanoa :) Hampaiden puhkeamisessa on olemassa sellainen iik-kerroin, koska pelkään että vauva puree syödessään. Minun puolestani joutaisivat tulemaan paljon myöhemmin. Toisaalta, täytyyhän niitä hampaita olla, jotta voi kiinteää sapuskaa narskutella.

Ruokaileminen on melkoista pöllöniskailua ja häiriötekijöitä ei kärsi olla juurikaan. Nyt, kun Metallimies on kotosalla on ollut mahdollista paeta vauvan kanssa yläkertaan syömään rauhassa tai passittaa isommat miehen matkaan. Syöminen tuntuu olevan muutoinkin vähän sellainen keskittymistä vaativa homma eikä yhden keskeytyksen jälkeen yleensä ruokailu enää voikaan jatkua vaan täytyy yrittää myöhemmin uudestaan. Minä laitan Pikkuveljen sekä päiväunilleen ja yöunilleen ja apuna käytän, mitäs muutakaan kuin rintarauhasta. Nukahtaessaan hän syö pitkään ja hartaasti ja välillä saattaa unestaankin herätä syömään. Pitkään ja hartaasti. Välillä on tuntunut siltä, että vietän oikeastikin suurimman osan päivästäni makkarissa sängyssä makoillen joko nukuttamassa vauvaa tai muuten vain syöttämässä häntä. Välillä olen aika kipakastikin protestoinut tätä vastaan mutta paskaakos tässä valittamaan, kun ei miehen nännistä tule edes kokkelipiimää vaikka kuinka valittaisin. 

 


Yöllisistä syömisistä ei enää jää muistijälkeä juurikaan vaan aamun vireystilasta voi päätellä onko niitä ollut enemmän vai vähemmän. Päiväsaikaiset syöntikerratkin olen jättänyt laskematta kauan aikaa sitten mutta luotan siihen, että niitä tulee sen 8-12 mitä pitää tullakin. Kuuden kuukauden tiheä imu oli meillä vähän etukäteen tai sitten minulla kroppa käynnistelee hormonitoimintaansa, jolloin maito voi tilapäisesti olla vähän tiukemmassa. Kuukautisia ei ole yhtään ikävä ja olisi (kaikille) parempi, että täti punainen ymmärtäisi pysytellä vielä hyvän aikaa poissa.

Ryömimään ei vauva ole vielä intoutunut. Hän nostaa etukroppansa maasta irti ja kannattelee itseään suorin käsin, samalla kun kovasti koittaa saada jalkoja vedettyä vatsansa alle. Ehkäpä hän hätäisesti lähteekin suoraan konttaamaan? Oman akselinsa ympäri vauva pyörii kovastikin ja leluja täytyykin asettaa joka puolelle vauvaa, jotta hän lattialla viihtyy. Muutama lempilelukin on, joille hän kovin totisena poikana lattialla juttelee <3 Alempana kuvissa näkyvä kirjava pallo on ehdoton lemppari. Kiitoksia vain Ouluun isotädille mieluisesta lelusta :) Varpaitaan Pikkuveli tavoittelee kieli keskellä suuta ja erityisen mieluista puuhaa tämä on silloin, kun tuuletellaan ilman vaippaa eikä muhkea kestopaketti ole jumppatuokiota haittaamassa.

 


Kantaminen on vähentynyt tosi paljon sen jälkeen kun Pikkuveli oppi nukkumaan unia muuallakin. Lähinnä ulkoillessa saatan laittaa vauvan liinaan, jos päikkäreihin on vielä aikaa tai joskus kotona pikaisesti laitan liinaan siksi aikaa, että saan tehtyä jonkin homman loppuun, jos poika kaipaa syliin. Yhtenä päivänä tohdin kokeilla laittaa Manducalla vauvan selkään ja jopa sain hänet sinne yksin! Kantokorkeus jäi minusta hieman matalaksi enkä ole varma riittääkö repussa säädöt, jotta saisin vauvan niin ylös, että hän näkisi olkani yli eteenpäin. Liinalla kokeiltiin sitoa selkään perusrepulla mutta minun Vatanai- merkkinen unelmanpehmeä vauvaliinani alkaa olemaan auttamattomasti liian kapea, eikä kunnolliselle peppupussille riitä liinassa korkeus. Kantovälinekirppiksellä täytyy alkaa seurailemaan sopivia vaihtoehtoja. Rengasliinaakin kaipaisin kunnollista. Saattaapa nimittäin olla, että kun lasten kanssa jään yksin niin helpointa on kantaa vauvaa selässä. Sinne kelpaa nukahtaakin. Itse tykkään etten oikein vapaasti voi enää tehdä omiani, jos kannan vauvaa edessä. Poika on kuitenkin jo aika pitkä paketti ja painoakin on suhteellisen paljon edessä kannettavaksi.

 Neuvolassa saatiin rokotusten lisäksi täytettä neuvolakorttiin. Uudet hienot mitat nimittäin! Tällaiset ne ovat siis näin 5kk:n iässä:

Paino 8 300g (7 750)
Pituus 67,1cm (65,3)
Pipo 44,4cm (43,6)

Kasvua tulee hienosti ja heittelyt ovat pysyneet normaalivaihtelussa. Toisinaan joku käppyrä lähtee viettämään alaspäin ja toisinaan ylöspäin, minkäpä myö sille mahamma :D


Olen potenut huonoa omaatuntoa siitä, että en ole osannut Pikkuveljen vauva-ajasta nauttia samoin kuin Pikkusiskon. Hän on ollut vaativampi ja tietysti ikäero on kahdella nuorimmaisella niin pieni. Myönnän, että olen onnellinen että aika on kulunut nopsaan ja vauvavuosi alkaa olla jo puolessaan. Pikkuveli on valloittava vauva ja hurjan rakas enkä toivoisi, että hän olisi mitään muuta kuin mitä on. Olen soimannut itseäni siitä, että en pysty luopumaan odotuksistani ja heittäytymään elämään täysin vauvan tahtiin. Toisinaan muistan olla armollinen itselleni, useimmiten en. Oli miten oli, pieni poikani kasvaa ja kehittyy kuten pitääkin. Hän on juuri oikeanlainen <3

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...