lauantai 24. helmikuuta 2018

Dino-miittiset housut


 dinosaur_pants

 dinohousut3


  Meillä asuu dinosauruksia suuresti fanittava kolmevuotias. Idea tällaisiin housuihin taisi alunperin lähteä siitä, että näin Kukukidin dinohupparin jotain vuosia (?) sitten. Sittemmin olen törmännyt tällä vastaavalla idealla toteutettuihin housuihin eli mitenkään uniikki idea tämä ei ole. Olen tavallisesti nopeiden ompeluiden ystävä, mutta pyrkinyt haastamaan itseäni vähän tällaisten isotöisempienkin juttujen kanssa. Kannatti, nämä ovat olleet pojalle tosi mieluiset ja herättäneet ihastusta myös muissa.


  Halusin, että harjanteet/piikit pysyvät muodossaan pesujenkin jälkeen ilman silittämistä, joten laitoin niihin tukikankaan.Tein niin, että silitin sen pitkän suorakaiteen muotoiseen joustocollegesuikaleeseen, jonka sitten taitoin pitkittäin kahtia oikeat puolet vastakkain. Mittailin hieman ja merkkasin piikkien paikat ja ompelin niiden ääriviivat ompelukoneen suoralla. Leikkasin piikit muotoonsa läheltä ommelta, ohensin saumanvarat (erityisesti piikkien kärjistä) ja tein aukileikkauksia ja käänsin ympäri. Piikkien juureen jätin saumanvaran, josta ompelin suikaleen sivusaumaan. Tukikankaan ja moninkertaisen kankaan vuoksi sivusaumat ovat tavallista paksummat mutta eivät kuitenkaan liian paksut.  


dinohousut1
Materiaalina housuissa on musta joustocollege ja raitainen muva- resori. Kummankaan alkuperää en muista.


  Vyötärökaitaleeseen tein nyöriä varten lävet Kiiruhtaa hitaasti- blogin ohjeella. Nahkapalan sijasta käytin "piikeistä" ylijäänyttä tukikankaalla varustettua mustaa joustocollegea. Nyöriksi kaivelin varastoista jotain random- nyöriä ajatuksena korvata se mustalla. Tuskinpa saan aikaiseksi.

  Housuissa on kaavana Ottobren Funny Legs. Kaavan pituuden otin 98cm mukaan ja leveyden 92cm. Aiemmin samalla kaavalla olen tehnyt tässä postauksessa näkyvät housut. Nyt huomaan, että olin jo tuonne pohtinut lyhyemmän pituuden käyttämistä mutta en muistanut sitä näitä tehdessä - näistäkin tuli siis pikkuisen liian reilut. No, kasvavathan nuo naperot!

  Paita on Verson puodin joutsentrikoota, jossa on kaavana Raide koossa 92cm. Se on hyvä kaava hoikalle, joskin pitkäkätinen. 

 Juhlittiin muuten tämän kuvan tyypin kolmansia syntymäpäiviä viikonloppuna ja tänään ollaan menossa neuvolaan. Kirjoittelen niitä kuulumisia myöhemmin.



  dinohousut


perjantai 23. helmikuuta 2018

Luomalla- blogi osana Kotiblogit- lehteä!


 







 

  Sain jokin aika sitten yllättävän yhteydenoton. Minua pyydettiin mukaan tekemään lehteä! Haasteet ja uusien asioiden kokeileminen ovat elämän suola, joten tottakai suostuin.

  Kotiblogit- lehti kokoaa mielenkiintoisia, inspiroivia blogeja yksien kansien väliin vaihtuvin teemoin. Vuoden 2018 ensimmäinen painos on keväinen, sisältäen muun muassa kuumimpia sisustustrendejä, kauneimpia puutarhasuunnitelmia ja kiinnostavimpia matkakohteita. Luomalla- blogi edustaa lehden DIY- osiota. Jutussa kerron hieman itsestäni ja blogistani mutta paljastan myöskin miten ompeluharrastuksen, työhuoneettoman kodin ja sisustuksen voi yhdistää kaikkien osa-alueiden kannalta toimivaksi kokonaisuudeksi.

  Projekti oli ihan huippumielenkiintoinen ja haasteellinen. En halunnut käyttää blogissa jo nähtyjä juttuja osana kokonaisuutta eli nyt kannattaa kipaista lehtipisteelle ja ostaa lehti omaksi. Siellä on kaikkea sellaista mitä et täältä ole voinut lukea. Olen kuullut, että nämä myyvät nopsasti loppuun, hopi hopi! Kiitos toimitukselle aivan mainiosta mahdollisuudesta. 


maanantai 19. helmikuuta 2018

Uravalmennus ja uusi suunta elämälle

  Blogin Instagramia seuraavat jo tietävätkin minun olleen uravalmennuksessa. Halusin kuitenkin kertoa siitä tarkemminkin. Suomalainenhan jakaa tyypillisesti vain negatiiviset kokemuksensa asioista, mutta haluan toimia nyt kansalleni epätyypilliseen tapaan. Aion antaa julkisesti hyvää palautetta kokemastani ja vieläpä jostain sellaisesta, jossa TE- keskus on oleellisesti mukana. Haisee vallankumoukselliselta, eikö totta?

  Huhtikuun 26. olen ollut päivälleen viisi vuotta kotona. Vanhempainvapailla ja työttömänä molempia, lapsiani hoidellen joka tapauksessa. Olen toki välillä käynyt piipahtamassa sijaisuuksia tekemässä esimerkiksi kesälomien aikana, ja osa-aikatyötäkin tein jonkin aikaa. Monestakin eri syystä johtuen en kuitenkaan halua nykyisellä omalla alallani jatkaa. Siksihän minä sen valkolakinkin itselleni ahkeroin - jotta voisin jatkaa toisen asteen opinnoista vielä eteenpäin. Vuosia on kuitenkin vierähtänyt lapsia hoitaessa, vaikka kotiäitiyden parasta ennen päivämäärä on ohitettu jo kauan sitten. Siitä kerroin enemmän täällä.

  Jokunen viikko sitten vietin jälleen ahdistunutta iltaa. Pyörittelin mielessäni mahdollisuuksiani ja omaa tulevaisuuttani. Oli hyvin vahva tunne siitä, että jotain on keksittävä. Tarkistin avoimet työpaikat, selailin yliopistojen tarjontaa, katselin ammattikorkeakoulun alkavia koulutuksia ja huokailin. Teoriassa ymmärsin, että voisin avata minkä oven tahansa mutta käytännössä kädet olivat voimattomat tarttumaan mihinkään. Ajatus tuntui liitävän korkealla mutta näkyvyys oli pilvisyyden vuoksi nolla. 





  Siinä selatessani osuin oman alueeni Te- keskuksen tapahtumakalenteriin ja seuraavalla viikolla alkavaan Uravalmennukseen. Hymähtelin, pyörittelin silmiäni ja naureskelin. Luin miehelleni ääneen valmennuksen sisältöä vähätelevään sävyyn. Ihmettelin ylemmyydentunnoissani kuka tuollaisista kursseista muka hyötyy. Mies näki tilaisuutensa tulleen ja rohkeasti otti härkää sarvista. Ehdotti kepeään sävyyn josko tuo kortti kuitenkin kannattaisi kääntää. "Eihän se mitään ota ellei annakaan?" hän heitti ilmaan. Ukkorähjä otti tilanteen niin hienovaraisesti haltuunsa, että tuskin huomasinkaan, kun oma kelkkani jo kääntyi ja olin ilmoittautunut valmennukseen. Kiitos siitä.

   Edellisenä iltana ennen valmennuksen alkamista etsiskelin netistä kokemuksia vastaavasta valmennuksesta ja löysin pääasiassa negatiivisia kommentteja. Jossain kirjoitettin, että yksi työtön on palkattu kertomaan muille työttömille miten töitä haetaan. Toisaalla sanottiin, että aikuisia ihmisiä kohdellaan kuin päiväkoti-ikäisiä. Alkoi vähän hirvittämään. Onneksi tajusin kysäistä kommentteja eräästä suuresta Facebook- ryhmästä, jossa tiesin olevan fiksua porukkaa. Sieltä sain rohkaisua ja niitä positiivisiakin kokemuksia. Mieli huojentuneena kävin nukkumaan.

   Kyseinen uravalmennus oli siis Te- keskuksen palvelu, jonka toteutti Cimson koulutuspalvelut ostopalveluna. Valmennuksen kesto oli kymmenen päivää. Sinne osallistui ihmisiä kaikista ikäryhmistä ja monenlaisista erilaisista elämäntilanteista. Joukossa oli muutama tänä vuonna eläköityvä, jotka aktiivimalli oli pakottanut uravalmennukseen (eikö ole hullua!?), vastavalmistuneita, jotka eivät olleet työllistyneet, pitkäaikaisempaa työttömyyttä kokeineita mutta myös sellaisiakin, jotka olivat aivan vasta jääneet työttömäksi. Koulutustaustaa sitäkin oli monenlaista.



  Parikymmenpäinen joukkomme ryhmäytyi nopsasti, ja mielenkiintoisia keskusteluita virisi enemmän kuin yhteinen aikamme antoi myöden. Kävimme läpi asioita, jotka koskivat meitä alanvaihtajia ja opiskelemaan suuntaavia, mutta myös työelämään ja työllistymiseen liittyviä juttuja. Työskentelimme yksin, parettain ja ryhmissä. Kerroimme urapoluistamme ja kuuntelimme kun muut jakoivat omiansa. Rehellisesti voin sanoa jokaisen heistä opettaneen minulle jotakin.

   Valmentajamme tuli Cimson Koulutuspalveluilta ja hän oli ihan super! Hän ei pakottanut ketään mihinkään, mutta sopivasti nyki meitä pois omalta mukavuusalueeltamme ja haastoi ajattelemaan. Hänellä oli valtavasti tietoa työelämästä ja opiskelusta. Hänen oma urapolkunsa oli sekin mutkainen, ja itseäni auttoi valtavasti se, että kouluttajalla itselläänkin oli kokemus pitkästä kotiäitiydestä. Hän osasi lähestyä asiaa minun kantiltani ja rohkaisi eteenpäin. Muutamassa päivässä aiemmin mainitsemani pilvet väistyivät ja näkymät eteenpäin avautuivat kirkkaina.




  En oikein uskonut valmennuksen tai henkilökohtaisen ohjauksen antavan minulle muuta kuin lisätietoa jo katsomistani vaihtoehdoista, mutta sainkin kokonaan uuden suunnan ja lopulta karsin listaltani pois itselleni epäsopivimpia vaihtoehtoja. Nyt olen siinä tilanteessa, että alan valmistautumaan pääsykokeisiin. Kevään yhteishakua kohti siis! Tarkempia suuntimiani avaan myöhemmin lisää.

   Omalta osaltani voin antaa siis täydet suositukset uravalmennukselle. Kahden viikon aikana minulle selvisi paitsi oma suunnitelmani, mutta sain myöskin aivan valtavasti motivaatiota ja keinoja pyrkiä kohti niitä asioita, joita pidän tärkeänä. Tapasin uusia ihmisiä, kävin mielenkiintoisia keskusteluja lapsiperhearjen ulkopuolelta (tämä oli huikea kokemus!) ja huomasin, että osaanhan minä vielä ajatella. Fiilis on kuin päästä olisi siivottu vuosien pölyt pois ja tunnen oloni pitkästä aikaa myös Sonjaksi enkä ainoastaan äidiksi ja vaimoksi. Tiivistän tämän kuten keskimmäisemme kerran tahtoiässä ollessaan omaa asemaansa ja tärkeyttään korostaessaan: "minä olen minä!"

   Rohkaisenkin siis menemään avoimin mielin kohti uusia haasteita, ikinä ei voi tietää mitä ne tuovat tullessaan. Vaikka jokin asia voi tuntua vähäpätöiseltä tai ehkä jopa ajanhaaskaukselta niin saatat silti yllättyä. Kuten sanottu: ei se mitään ota ellei annakaan.



Postauksen kuvat: Pixabay

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Sontzillafest 2017 (eli parhaat polttarit ikinä!)

  Ystävänpäivän kunniaksi pääsette (viimein) kuulemaan vähän minun polttareistani, joita vietettiin puoli vuotta sitten elokuussa Kalajoella. Päivän aikana vapaa seurustelu ja mukava yhteinen tekeminen vuorottelivat sopivassa balanssissa ja tärkeimpiä toiveitani polttareita koskien oli kuultu. Postauksessa lainausmerkeissä olevat kursivoidut tekstit ovat otteita kirjeestä, jonka kirjoitin kaasoilleni polttareita koskien. 

  Tapahtumat eivät ole aikajärjestyksessä mutta siitä huolimatta tervetuloa mukaan Sontzillafesteille! Kaikki kuvat, tätä ylimmäistä lukuunottamatta, on ottanut meidän häämmekin ikuistanut ReettaKristin Photography.

 


"Kirjasin vähän ajatuksia siitä, mitä toiveita olis ja sitte toki myös mitä en toivois ja ehottomat eit. Oon ihan varma että mukavaa tulee olemaan. Kyllä te minut tunnette ja tiiätte."

  Kyllä todella! Jouduin sopivasti venymään omalta mukavuusalueeltani pois, jännittämäänkin hieman mitä seuraavaksi tapahtuu ja sietämään sitä itselleni vaikeaa epätietoisuutta. Kuitenkin sillä tavalla sopivasti ettei se lytännyt fiiliksiä. Uusia kokemuksia tuli monta mutta myös sellaista takuuvarmaa kivaa eli hyvää ruokaa ja juomaa. Teema eli festarit myöskin osuivat nappiin, sillä nehän nyt on aina huippuja tapahtumia. Festarihommiin minut on tutustuttanut, kukas muukaan kuin aviomieheni.
 

"Polttareiden ajankohdasta sen verran, että mitään yllätyshyökkäystä EN HALUA."

  Sain mitä tilasin. Paria viikkoa ennen h- hetkeä sain kirjeen, jossa oli sisällä pääsylippu festareille ja lista tarvittavista tavaroista. Kirjeessä kerrottiin myös milloin ja mihin aikaan minun tulisi olla valmiina omassa kodissani, ja että festariranneke luovutettaisiin minulle Sontzcrew:n toimesta kyseisenä päivämääränä. Se, että tiesin milloin rytisee antoi minulle mahdollisuuden valmistautua siihen mutta jännitystä se ei kyllä poistanut!


"Mulle on tärkeää, että mahdollisimman moni pääsee osallistumaan. En halua, että kenenkään kesälomarahat hujahtaa polttareihin."


  Kutsuvieraslistalla oli yhdeksän nimeä kolmen kaason lisäksi. Vain kolme kutsutuista ei päässyt osallistumaan. Vaikka en tiedäkään polttareideni kustannuksista niin uskoisin, että toiveeni kustannusten suhteen kuultiin. Muunmuassa ruokailut toteutettiin itse tekemällä, yövyimme mökissä hotellin tai muun kalliimman ratkaisun sijasta ja yhteinen puuha oli joko maksutonta tai ainakin suhteellisen edullista. En rehellisestikään sanoen usko, että suuremmalla budjetilla olisi voinut saada yhtään enempää parhautta.
 
 
Minut tultiin noutamaan polttaririentoihin Krista Siegfriedsin Marry me- biisin tahtiin. DINGDONG!



Muuntautuminen kasarihevariksi on bandanaa vaille valmis ja suunta on kohti uutta tehtävää!


"Nolausjutut on ihan ehdoton ei. Niihin tilanteisiin osaan ohjautua itsekin ihan arkielämässä :D En aio pukeutua Hello Kittyksi/sairaanhoitajaksi/katkaravuksi/siivoojaksi, mutta jotain pientä hillittyä party- asustetta toki voi olla. Hauska ois jos sellaista yhteneväisyyttä ois koko poppoolla, mitä se sitten vois olla emt?"


  Näin ohjeistin. Kaasot onnistuivat tässä tehtävässään loistavasti, sillä oma asuni oli niin hyvä ettei kukaan ulkopuolinen hoksannut juuri minun olevan juhlakalu :D Kasarihevarin tyyli olisi ilmeisesti kaikista ominta minua. Olin ihan uskomattoman onnellinen ja liikuttunut siitä, että kaikki olivat pukeutuneet festarihengen mukaisesti. Heillä oli jokaisella rässiliivinsä selkäpuolella oma hashtaginsa, joka jotenkin kuvasi heitä itseään tai heidän suhdettansa minuun. Oman liivini selässä oli teksti Queen of fucking everything, joka kaikessa karuudessaan avaa hieman tätä harhaista maailmaani :D Minulla on mukikin tuolla samaisella tekstillä, jonka minulle on lahjaksi antanut #crazycatlady. Join hääpäiväni aamukahvitkin kyseisestä mukista.




Hauskin brunssi, johon olen koskaan osallistunut oli tämä polttaribrunssi torilla


 Polttaripäivän aktiviteetit ja tehtävät


"Sellaista rajattua salamyhkäisyyttä kyllä kestän, kun tiiän ettette te mulle mitään supertyhmää keksi kuitenkaan vaan varmana haluatte että kaikilla on kivaa. Tykkään, että vois olla jotain kivaa aktiviteettia ja semmosta mihin kaikki vois osallistua."

  Noloja tehtäviä ei ollut eikä mitään iljettävää tikkarimyyntiäkään vaan tehtävät olivat juurikin minulle sopivia. Päivän aikana sain muun muassa suorittaa selfie- haastetta. Minulla oli lapulla lista asioista, joista saisin valita kymmenen ja niiden tulisi jotenkin selfiessä sitten näkyä. Listalla oli muunmuassa koira, hiki, sormus, voi perkele, vanhus, näläkä, lintu, metsä ja peppu. Tämä oli minusta aivan uskomattoman hieno idea ja sain heittäytyä luovaksi. 

  Päivään kuului myös ensimmäisiä kertoja, sillä en ollut koskaan ollut Sh'bam- tunnilla. Se oli hikinen, haastava ja aivan käsittämättömän hauska kokemus. Ikinä en olisi itsekseni moiselle tunnille hakeutunut, olipa aivan loistavaa päästä sinne tutussa porukassa. En myöskään ollut koskaan joogannut enkä varsinkaan kaljajoogannut! Vaikka se hieman tirskumiseksi meni niin se oli oikeasti mukavan rauhallinen pysähdys päivän tohinoissa. Geokätköilyneitsyyteni menetin senkin, kun etsin ihkaehkan kätköni, joka olikin ihan varta vasten polttareita silmälläpitäen luotu.

  Myöhemmin illalla vastasin kysymyksiin koskien Metallimiestä ja hän oli omissa polttareissaan vastannut samanlaiseen kyselyyn. Vastauksemme aiheuttivat suurta hilpeyttä noin kuukautta myöhemmin, kun ne häitämme juhliville läheisillemme kerrottiin. 


Etsii, etsii...


..ja viimein löytää!



Selfie- haaste ja kohta "metsä"





  Yksi ihanimpia tehtäviä oli, kun sain käteeni pussillisen hyvin sekavan lajitelman tavaroita. Tunnistin kaikki tavarat jollain lailla tutuiksi. Tehtävänäni oli kertoa tavara kerrallaan kuka polttariporukan jäsenistä sen on tuonut, ja miten tuo kyseinen tavara liittyy minuun ja sen tuoneeseen henkilöön. Olipa tunteikasta katsella noita tavaroita ja kurkistella taaksepäin minun ja ystävieni yhteiseen menneisyyteen ja muistoihin. Hieman kyllä ihmettelin miksi joukossa oli yksi sellainenkin tavara, jonka tuoja ei ollut päässyt paikalle..

  Illalla pääsin myös toivomaani morsiussaunaan. Se toteutettiin perinteiden mukaisesti, ja sai minut purskahtamaan spontaaniin liikutusitkuun seuraavana päivänä, kun miehelleni kerroin mitä olimme tehneet. Huolellisen saunomisen päätteeksi nakkelin mereen kasan kiviä, jotka olin nimennyt exieni nimillä. Kokemus oli todella puhdistava ja kirvoitti kyyneliä paitsi minussa itsessäni myös spektaakkelin katselijoissa. Sitten pulahdimme uimaan. 









Yllätyksiä



  Päivä oli toki täynnä kaikenlaisia yllätyksiä mutta yksi tuli aivan kertakaikkisesti puun takaa olan takaa. Olimme juuri saapuneet Kalajoelle ja minut vietiin baariin yhdelle. Siellä pöydässä istuessani suoritin selfie- haasteen "sormus"- kohtaa tunkien kihlasormustani silmääni monokkeliksi, kun olkani yli joku kysyi "onkos täällä jotkut polttarit vai?". Hämmennyin suorasukaisesta ohikulkijasta ja vastasin ykskantaan "joo, on!" ja aloin pikkupieruissani näyttämään ottamaani ihastuttavaa selfietä hänelle. Vilkaisin naista sivusilmälläni.. hetkinen, jotain tuttua.. katsoin uudelleen.. sitten se menikin kiljumiseksi ja omalta osaltani itkemiseksi. Se aiemmin pussista kaivamani esine saikin ihmisen, kun Vantaan serkkuni (ja nuorimmaiseni kummitäti) liittyikin seuraamme. Kylläpä muut saivatkin hyvät naurut ja minä hyvät itkut :D

Illan kähmässä myöskn availin kirjeitä ja paketteja heiltä kolmelta, jotka eivät paikalle päässeet. Silmät hikoillen luin minusta lausuttuja ihania asioita ja kerrottuja muistoja. Vaikka he eivät päässeet fyysisesti osallistumaan pirskeisiin niin terveistensä myötä olivat kuitenkin läsnä. 




"Loin faceen sen polttariryhmän ja lähdin nostelemaan sieltä, stage is yours.

<3:lla Sontzilla"

Vaikka kaikki eivät olleet toisilleen ennalta tuttuja niin tunnelma koko päivän ajan oli niinkuin koolla olisi ollut vanha kaveriporukka. Olen aika nauravainen ihminen muutoinkin, mutta silti harvassa ovat päivät, jolloin olisin nauranut niin paljon ja kipeästi kuin tuona sateisena lauantaina. Kiitos ystävät parhaimmista polttareista ikinä ja hyvää ystävänpäivää <3

Ystävänpäivä- teemalla jatkaen sinua voisi kiinnostaa viime vuonna kirjoittamani juttu kaasoistani





keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Häämatkakertomus osa III

Kun nyt katselen ikkunasta ulos, ja lumoudun luonnon kauneudesta, en voi olla miettimättä kuinka kauniilta Lapissa tällä hetkellä näyttää. Onkin aika palata syyskuuhun, ja kurkistaa hieman Lapin ruskaa sekä lukea, mitä me teimme minihäämatkamme toisena kokonaisena reissupäivänä. Sen verran paljastan, että kiipesimme korkealle mukanamme jokin sellainen esine, joka ei liity retkeilyyn millään lailla.





Sunnuntaiaamuna heräsimme hyvin levänneinä sviitistämme, ja riensimme aamupalalle. Matkalla Ravintola Kiisan tiloihin päivän tärkeimmälle aterialle totesimme, että ilma ei suosisi meitä tänäänkään - taivas pysyi itsepintaisesti pilvessä ja ilma oli harmaa. Kaikeksi onneksi ei kuitenkaan satanut! Parasta vastalääkettä harmaalle säälle oli myös vaaleanpunaiset vastanaineiden rakkauslasit, mitkä silmillämme emme (liiemmin) ärsyyntyneet todella ruuhkaisesta aamupalahetkestäkään.

Runsaan, herkullisen ja ravitsevan hotelliaamupalan jälkeen palasimme huoneeseemme pakkaamaan retkireppumme ja kameramme sekä pukeutumaan lämpimästi ja säänmukaisesti. Suunnitelmanamme oli ajaa Pallas-Yllästunturin luonnonpuistoon, jonne matkaa Leviltä kertyisi kuutisenkymmentä kilometriä. Tunturin huiputus silmissämme siintäen keitimme appivanhemmiltani lainassa olleessa matkailuautossa kahvit, teimme retkileivät ja lähdimme matkaan.


pallasyllästunturin_luonnonpuisto_syksy


Matkalla yritin tiirailla poroja, mutta emme nähneet ainuttakaan. Muistan rennon, odottavan ja iloisen tunnelman joka välillämme vallitsi. Oli niin ihanaa olla ihan vaan kahdestaan! Välillä katselin punaista muovipussia, jonka oli määrä nousta kanssamme korkeuksiin. Korvat napsahtelivat sitä mukaa, kun auto kiipesi mutkaista ja kapeaa tietä ylöspäin. Suu vetäytyi hymyyn.

Jätimme automme Pallastunturin juurelle, hotelli Pallaksen ja Pallastunturin luontokeskuksen parkkipaikalle. Piipahdimme luontokeskuksessa ihmettelemässä ja tarttuipa sieltä lapsille mukaan tuliaisiakin! Ostimme heille lintukirjan, josta voi kuunnella lintujen laulua. Lintujen äänien kuunteleminen netistä on aina ollut meidän muksuille mieluista puuhaa.

Pohdiskelimme valloittaisimmeko Taivaskeron, jonka huippu kohoaa 809 metriin (ja jossa on muuten palanut olympiasoihtukin!) vai Palkaskeron, joka jää noin sataa metriä matalammaksi. Patikkamatkaa Taivaskeron kierrokselle kertyisi kaksi kilometriä enemmän, joten nynnyiltiin vähän ja valittiin seitsemän kilometrin kierros yli Palkaskeron.

Matkan alussa väylä oli kuin moottoritie konsanaan, mutta aika pian se muuttui epätasaiseksi patikkapoluksi. Oletettavastikin olin vähän säästellyt nesteytyksessä, ja korkeuserojen vaihtelullakin varmasti saattoi olla oma osansa siinä, että päätä meinasi hieman jomotella. Matalalla tunturien suojassa ei myöskään vielä tuullut ja merinovilloihini sekä kuorivaatteisiini kääriytyneenä alkoi minulle tulla kuuma. Fyysisen epämukavuuden myötä tuli pieni kiukku. Manaten marssin eteenpäin, kun tuore aviomieheni koitti kevyellä rupattelulla harhauttaa minua kuin uhmaikäistä konsanaan. Olipa se sitten mieheni puheenlahjat tai eteeni avautuvat makeat maisemat, tympäännys meni onneksi nopeasti ohi.


opasteet_luonnonpuisto
Mies ja mysteeripussi

pallasyllästunturin_luonnonpuisto_häämatka

palkaskeron_kierros


Kuljimme vanhan poroaitauksen ohitse viistosti tunturin reunaa kokoajan ylöspäin nousten. Kun tunturituuli pikkuhiljaa alkoi tuivertamaan, muuttui polkukin lohkareisemmaksi ja nousu jyrkemmäksi. Seitsemissäkymmenissä oleva pariskunta, joka oli kulkenut hyvän matkaa meidän edellämme tulivat jo takaisin päin. Mies kertoili noiden tuntureiden olevan heille hyvinkin tuttuja, mutta etteivät he enää niinkin korkeassa iässä uskaltaneet huipulle asti kiivetä. Kun he toivottivat meille hyvää nousua ja lähtivät jatkamaan matkaansa alaspäin, mielessäni välähti ajatus siitä, että ehkäpä mekin olemme joskus kuten he. Minusta se olisi mukavaa.

Pääsimme tasanteelle, josta näimme alas Pallasjärvelle. Vieressämme kohosi Pyhäkero ja sen ja Palkaskeron väliin jäi Palkaskuru. Tasanteelta näin ruskan värittämiä kellertäviä laikkuja syvänvihreiden länttien seassa, aika vaatimattomalta näyttävän Pallasjärven sekä jääkauden muovaamaa aaltoilevaa maastoa.


palkaskerolla tuule


palkaskeron huiputus


palkaskeron maisemat


palkaskerolle nousemassa



Kun sopiva laakeampi kivi löytyi suojaisasta kohdasta istahdimme alas ja joimme kahvit. Kahvipullana meillä oli aamupalalta napatut suklaakuorrutteiset minidonitsit, enkä muista sellaisen maistuneen koskaan niin hyvältä. Pilvet roikkuivat matalalla emmekä nähneet tunturin huippua. Saatoimme vain arvioida kuinka pitkä nousu vielä oli edessä. Loppukirin taitoimme neliveto päällä.

Tavoitimme huipun raskaasti hengittäen. Se näytti suurelta kiviseltä pellolta, jolla leijui hernerokkasumu. Jostain syystä mieleeni putkahti englantilaiset sarjat. Niissä olen nähnyt vastaavanlaisia nummia. Mielettömät maisemat jäivät meiltä siis näkemättä, sillä huippu osui pilven sisään. Olimme pilvessä, ehheh. Tunnelma huipulla oli oikeastaan vähän aavemainenkin, sillä vaikka tiesimme seisovamme korkealla tunturin laella ja ympärillä olevan monta muutakin huippua niin kaikki se jäi pilviverhon taakse piiloon.

Ylläs-Pallas luonnonpuisto on tosiaan juuri sitä - luonnonpuisto. Sinne ei saa viedä mitään ylimääräistä, sieltä ei saa ottaa mukaansa mitään eikä siellä saa siirrellä mitään. Niinkuin esimerkiksi kiviä kasaksi sinne huipulle. Sanomattakin selvää siis, että tunturin laki oli täynnä pieniä kivikasoja ja sitten tämä kuvassakin näkyvä isompi. Lainkuuliaisena kansalaisena en tietenkään laittanut kasaan omaan kiveäni, mutta olin keksinyt keinon jättää oman merkkini Lappiin rikkomatta sääntöjä..



palkaskeron huippu


hääkimppu_palkaskeron_huipulla1


hääkimppu_palkaskeron_huipulla


.. kuvasin oman, jo aikalailla nahistuneen, morsiuskimppuni Palkaskeron huipulla olevan kivikasan päällä! Olin ennen häitä pyöritellyt silmiäni morsiamille, jotka kertoivat kuinka hankalaa on luopua omasta puvustaan, myydä pois koristeita ja ylipäätään hyväksyä, että tuo ihana päivä on iäksi ohitse. Oman hääpäiväni jälkeen aloin pikkuhiljaa ymmärtämään mistä nuo hullut rouvat olivat höpisseet. Oma luopumisentuskani kohdistui kimppuuni, joka osui ja upposi suoraan sydämeeni, kun sen kuvasta ensimmäistä kertaa näin. Kyynelehdin, kun häiden jälkeen katsoin sen kuihtuvan maljakossaan. Kaipa se tuntui ihan konkreettiselta pikkuhiljaa poispyyhkiytyvältä muistolta meidän päivästämme. Jostain sitten sain idean ottaa kimppu matkaan mukaan ja ikuistaa se jollain hienolla paikalla Lapissa.

Karu ja väritön ympäristö sekä harmaa sumu oikein korostivat surullisesti käpertynyttä kimppuani, kun se makasi vasten kylmää kivikasaa, tuulen tuivertaessa ympärillä. Pala kurkussa kuvasin sitä ja tajusin päässeeni juuri Hullut Rouviintuneet Ry:n puheenjohtajaksi. Matkani muistojen bulevardilla keskeytyi kuitenkin meitä lähestyvään keski-ikäiseen pariskuntaan. Hetken mielijohteesta avasin suuni, ja pyysin heitä ottamaan meistä kuvan. Samalla hetkellä pariskunta itse ehdotti, että he voisivat ottaa meistä kuvan. Hekottelimme hetken samansuuntaisille ajatuksillemme ja asettauduimme kuvaan - nolona ja vaivaantuneena niinkuin asiaan kuuluu. Kerroimme heille olevamme häämatkallamme, ja mies huudahti iloisesti arvanneensa minun kuvaavan hääkimppuani. Juttelimme tovin kunnes jatkoimme matkaamme tahoillamme.


palkaskeron huipulla


palkaskero11


palkaskero10


palkaskero9


palkaskero8


palkaskero7


palkaskero6


palkaskero4


palkaskero3


palkaskero2


palkaskero1



palkaskero


Matkallamme alas löysimme jopa pikkuisen luntakin, joka oli satanut päivää ennen meidän matkalle lähtöämme. Toinenkin erikoinen sääilmiö osui kohdallemme, kun kävelimme kiemuraista polkua alaspäin - aurinko! Kirkas pallo näyttäytyi vain pienen hetken pilven raosta mutta juuri sopivasti silloin, kun olimme sillä puolella tunturia, jossa sen säteistä oli mahdollista nautiskella. Muutaman kuvankin ehdimme paisteessa napata. 

Saavuimme Pallaskodalle noin kaksi ja puoli tuntia lähtömme jälkeen. Kodalta matkaa autolle olisi enää kilometrin verran. Pallaskota oli lukossa mutta wc:t olivat onneksi auki ja pihapiirissä olevalla nuotiopaikalla paloivat tulet. Siellä istui joku vanha pariskunta paistelemassa makkaraa meidät kuvanneen pariskunnan kanssa. Liityimme heidän seuraansa nälkä vatsassa kurnien. Nuotion räiskyessä ja puron pulistessa vieressä söimme retkieväämme ja joimme kuksalliset kuumaa päälle.

Kodalta luontokeskuksen pihalle johti soratie, jota reunustivat erikoiset oravapatsaat. Myöhemmin selvisi, että patsaat ovat osa ympäristötaideprojektia. Mats Wickströmin 'Orava avenue' symboloi luomakunnan ykseyttä ja maailman uskontoja.


pallaskota


pallaskota_puro


kuksa


nuotiotuli


pallasyllästunturin_luonnonpuisto1


pallasyllästunturin_luonnonpuisto


häämatka_leville


Ajomatka takaisin Leville oli hiljainen ja hieman viluinen. Kylmä tunturituuli oli hiipinyt lämpimistä vaatteista huolimatta luihin ja ytimiin. Hotellihuoneemme täydellisen hiljainen sauna siinsi meidän molempien mielissä. Aioimme syödä sunnuntain kunniaksi hienosti Ravintola Kiisassa, mutta jouduimme muuttamaan suunnitelmaa, sillä se olikin suljettuna! Menimme sitten saunottuamme pitsalle Ristorante Rennaan, jota etsiskelimme tovin, vaikka se oli samassa rakennuksessa missä yövyimme :D Siellä oli todella rauhallista niinkuin kaikkialla muuallakin. Viikonlopun rymyporukat olivat jo lähteneet kotiin. Toivoimme viimeiselle reissupäivällemme selkenevää säätä. 


Sinusta voisi olla mukavaa lukea matkakertomuksemme aiemmista vaiheista:


Suunnitteluvaiheen ajatuksia häämatkatoiveista pääset lukemaan tästä.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...